Mä älysin
äsken, että ulkopuolisen korviin mun elämä kuulostaa varmaan ihanalta, tai
ainakin sellaiselta ettei valittamiseen ole mitään aihetta. Kesäloma alkoi
virallisesti tänään, epävirallisesti jo perjantaina klo. 14:30, lauantaina olin
Marjaniemessä kaverin stadimökillä grillaamassa ja pitämässä hauskaa
tyttökavereiden kanssa ja eilen sunnuntaina päätimme hetken mielijohteesta
pitää tyttöjen sushi-illan keskiyöllä. Oli muuten aika hyvää ensikertalaisten
tekemäksi! Tänään pitää mennä keskustaan vaihtamaan korkolaput mun
arkikorkkareihin ja ehkä siinä samalla mä voin katsoa, jos löytyisi jotain
kivaa päällepantavaa. Huomenna illalla mä varmaan pakkaan viime hetken
paniikissa kaikki ne mun rumimmat ja muuten vaan ihan väärät vaatteet liian
pieneen matkalaukkuun, koska keskiviikkona kutsuu Pariisi!
Kun mä
ajattelen kaikkia näitä ihania juttuja, tulee semmoinen fiilis että mun on
pakostakin oltava onnellinen. Kuka ei olisi?! Silti samaan aikaan mun elämää
varjostaa se yksi typerä asia, minkä naiset antaa vaikuttaa ihan liikaa
elämäänsä ja varsin usein negatiivisessa mielessä – miehet. Tai no, yksi mies.
En vaan ymmärrä miten joillekin voi olla niin helvetin vaikeaa tarttua siihen
puhelimeen ja soittaa, avata suunsa ja kysyä, että voidaanko nähdä. Tai
ylipäätään muistaa edes viestillä silloin tällöin. Tai soittaa vaan kysyäkseen
mitä kuuluu. Ihan vain osoittaakseen, että välittää sittenkin. Odotin turhaan
soittoa, viestiä tai jotain muuta oma-aloitteista yhteydenottoa koko viime
viikon, perjantain, lauantain ja sunnuntain. Ei mitään. NADA. Tulipa helvetin
spessu olo! Sanonpa vaan. Mut ei siinä mitään, mulla oli ihana viikonloppu mun
tyttöjen kanssa enkä valita siitä kyllä pätkääkään! Näitä lisää ja paljon.
