Järki vs. tunteet

Oletetaan, että läpikäyt vastoinkäymisiä orastavassa parisuhteessa -  mies ei vastaa viesteihisi tai muihin yhteydenottoihisi ja jos sattumalta vastaakin, niin vastaukset ovat etäisiä. Hän ei välttämättä ota sinuun yhteyttä kovin usein ja sinulle tulee tunne, ettei hän oikeastaan välitäkään nähdä sinua. Alat pelätä, ettei hän olekaan kiinnostunut, ja että koko juttu lopahtaa ennen kuin ehti edes kunnolla alkaa. Kyyninen minä sanoo, että mitäs sitten, mutta idealistinen minä haluaa uskoa, että tämä kyllä saadaan toimimaan. Olet niin ihastunut, että tunteesi ottavat ylivallan ja muistuttavat sinua kaikista niistä ihanista Disney-saduista, joissa sinulle syötetään puppua siitä, että prinsessa saa ihan aina prinssinsä. On valitettavaa, että järki ja tunteet eivät todellakaan kulje melkein ikinä käsi kädessä, kuten olen monesti huomannut omassa elämässäni. Kannattaa kuunnellä järkeä, koska se on yleensä aina oikeassa. Uskokaa minua. Tunteet yrittävät vietellä sinut virvatulten tavoin väärälle polulle, jolloin unohdat kokonaan järjen ja aiheutat itsellesi vain mielipahaa pitkittämällä tuskaa, jonka olisi voinut katkaista heti alkuunsa, jos olisit vain kuunnellut järkeäsi, joka kyllä huomasi ne vaaran merkit jo kauan ennen sinua. En sano, että pitäisi lakata uskomasta tosirakkauteen ja suhtautua epäilevästi aivan kaikkiin miehiin mitä elämä tiellesi heittää, mutta sopiva annos realistisuutta on aina tarpeen. Minä ainakin haluan uskoa, että meille kaikille on jossain se joku, mutta kai sitä varten pitää sitten harjoitella. Tosi paljon.

Jos mies käyttäytyy edellämainituin tavoin (etäisesti, jne.) ja ryhdyt hautomaan neuroottisia ja epäterveitä ajatuksia siitä, miten hän ei enää pidäkään sinusta, niin asiaa ei todellakaan korjata sillä, että paljastaisit neuroottiset ajatuksesi miehelle. Ei, ei ja ei. Ongelma korjataan sillä, että eliminoit neuroottiset ajatukset, eli koko ketjun alkuperäisen syyn, järkiperäisillä ajatuksilla. Tiedättehän, sillä pienellä annoksella realistisuutta. Seuraavat seikat saattavat auttaa järkeäsi ottamaan murskavoiton tunteista:

1. Jos mies ei pitäisi sinusta edes jollain tasolla, hän tuskin vaivautuisi olemaan tekemisissä kanssasi saatika uhraisi aikaansa sinuun. Jos hän on siis sanonut olevansa kiinnostunut ja haluavansa olla juuri sinun kanssasi, usko häntä. (Paitsi jos tapahtuu niin kuin kohdassa 5 tapahtuu.) Tämä pätee siis ainoastaan, jos mies on vähääkään kypsä ja aikuiseksi luokiteltavissa oleva mies. Teinisekoiluihin en näistä asioista puhuessani puutu.

2. Puhu samaa kieltä – puhu siis suoraan. Älä kiertele. Älä kaartele. Ei ne kuitenkaan ymmärrä mitään hienovaraisia vihjeitä. Tämän me kaikki olemme varmasti huomanneet eikä tämä selittelyjä kaipaa. Uskon myös, että jokainen meistä arvostaa suoraa puhetta, oli kyse sitten miehestä tai naisesta. Arvosta sitä toista ihmistä ja itseäsi sen verran, että sanot suoraan mielipiteesti käsillä olevasta asiasta, vaikka se merkitsisi sitä, että toinen pahoittaa mielensä. Pitkällä tähtäimellä suoraan puhuminen on aina parempi kuin asioiden lakaiseminen maton alle.

3. Jos pelkäät, ettei hän vastaakaan viesteihisi tai puheluihisi, niin mitä oikeastaan pelkäät? Jos ei hän vastaa, niin sitten ei. Jos juttu lopahtaa siihen, ettei hän reagoi lukemattomiin yhteydenottoihisi ja antaa koko jutun kuivahtaa kokoon, tarkoittaa se vain sitä, ettei hän ollutkaan sinua varten. Tästä pääsemmekin sopivasti kohtaan #4.

4. Se pelaa, joka ei pelkää – jos sinun tekee mielesi soittaa hänelle tai laittaa viestiä, TEE NIIN hyvä nainen! Älä jää jossittelemaan, koska yhteydenoton puute sinun puoleltasi voi antaa tälle kaksilahkeisellemme täysin väärän kuvan sinun toiveistasi hänen suhteensa. Tämä kohta on todettu täysin paikkansapitäväksi empiirisin tutkimuskeinoin.

5. Jos olet rohkea ja otat mieheen yhteyttä aikana, jolloin hän ei ota sinuun minkäänlaista yhteyttä ja käyttäytyy muutenkin etäisesti, eikä hän vastaa kolmanteenkaan yhteydenottoosi, anna olla. Joko hän rientää takaisin luoksesi huulillaan maailman paras (mahdollisesti teko)syy siihen, miksi hän ei ottanut sinuun yhteyttä tai edes vastannut yhteydenottoihisi, tai sitten hänestä ei enää ikinä kuulu mitään ja voit huokaista helpotuksesta, että eipähän tarvinnut katsella tuollaista pidempään. Tämäkin on todistettu empiirisin tutkimuskeinoin.

Nämähän ovat vain minun omia mielipiteitäni, mutta eikö se kaikki loogisesti ajateltuna menekin näin ihan oikeassakin elämässä?

Et ole koskaan yksin

(päivitetty 31.03.12)

“For beautiful eyes, look for the good in others; for beautiful lips, speak only words of kindness; and for poise, walk with the knowledge that you are never alone.”

- Audrey Hepburn

Mä olen loppujen lopuksi luonteeltani positiivinen ihminen, ja enkö mä sanonut jossain vaiheessa, että paskatkin kokemukset kasvattaa? Niinpä nostetaan pää pystyyn ja jatketaan eteenpäin – turha jäädä tuleen makaamaan. Sehän olisi aika typerää loppujen lopuksi ja vaan itsensä kiusaamista.

Usein ihmiset miettivät, miksi sinkkuna ollessa kukaan ei tule pokailemaan, mutta auta armias, jos olet parisuhteessa. Silloin ihailijoita saa tyyliin mätkiä pois pesarilla ja sitkeimmille pitää sanoa rumasti, että ne ymmärtää sanan ”ei” merkityksen. (Okei, ehkä lievää liioittelua, mutta ymmärrätte kuitenkin pääpointin.) On se vaan mystistä. Syynä tähän on kuitenkin se, että sinkkuna ollessa saatat olla ehkä lievästi neuroottinen ja epävarma, kun taas parisuhteessa olet itsevarmempi. Tiedät, että sinussa on jotain, kun kerran se sun oma iki-ihana pupumuru tykkää susta niiiiiiin paljon, ja tämän tunteen mukanaan tuoma itsevarmuus loistaa sinusta ja saa ympärilläsi olevat urokset käyttäytymään kuin kollikissat keväällä. Tämä tietysti edellyttää sitä, että parisuhde on terve ja toimii hyvin. Olen myös pohtinut, että osasyy siihen miksi parisuhteessa olevat ihmiset viehättävät enemmän kuin sinkut, saattaa olla se, että jos olet parisuhteessa, olet välinpitämätön sinuun kohdistuvien ihailunosoitusten suhteen, ainakin toivottavasti. Miehethän tunnetusti tykkää vaikeasti saatavista typyköistä. Älä edes yritä osoittaa olevasi kiinnostunut, saatika sano että etsit vakavaa parisuhdetta ja juuri tämän kyseisen henkilön kanssa. Rakkaudentunnustukset ovat siis myös ihan out, kai nyt sen jo tajusit. Mies kuvittelee, että kun olet oikeasti ja täysin aidosti välinpitämätön, niin oikeastaan esitätkin vain vaikeasti tavoiteltavaa ja haluat leikkiä jotain kissa-hiiri –leikkiä. Tämä on oikeastaan melko rasittavaa. Tai no... melko rasittavaa on ihan super understatement. "Helvetin ärsyttävää" olisi ehkä parempi ilmaisu.

Johtopäätöksenä tästä kaikesta voimme vetää, että itsevarmuus viehättää vastakkaista sukupuolta. Jos et ole itsevarma, fake it til you make it. Tämä ihan oikeasti toimii, voin sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä. Ehkä et aluksi ole kovin itsevarma, mutta jos yrität esittää olevasi sitä ja saat sitä kautta positiivisia kokemuksia, sinusta oikeasti tuleekin itsevarma. ”Hei, tää toimiikin!”

Tästä saan sopivan aasinsillan näihin biologiajuttuihin ja hermojen välisiin polkuihin. Siis, jos kerran paskat kokemukset vahvistavat hermojen välisiä polkuja, niin mitä jos yritettäisiin korvata ne positiivisilla jutuilla? Leikitään itsevarmaa eikä välitetä, vaikka elämä heittäisi välillä kuraa silmille. Ennen pitkää se ei ole enää leikkimistä vaan oikeasti tajuaa, että näinhän sen olisi koko ajan pitänyt mennä. Totta kai välillä saa olla heikko ja pitääkin jäädä kotiin vähän nyyhkyttämään ja nuolemaan haavojaan, mutta siitä kierteestä pitää päästä irti ennen kuin siihen jämähtää pysyvästi kiinni. Juuri sitä minä nyt teen.

The road to hell is paved with good intentions

                                                               

Tiedättekö te sen fiiliksen, kun ei ole ollut kuukauteen salilla, ja seuraavana päivänä tuntuu siltä kuin olisi jäänyt rekan alle. Mä jostain syystä luulin, että asiat menisi tällä kertaa eri tavalla, mutta olin kai väärässä. Taas. Kuinka monta kertaa pitää oikein lyödä päätänsä seinään? Luulisi sen auringon paistavan välillä tähänkin risukasaan.

Tiedättekö te myös sen kauhean fiiliksen, kun herää aamulla ihanaan uneen luullen sitä todeksi ja muistella sitä edellispäivän kauheaa painajaista, minkä yhtäkkiä muistaakin olevan totta ja sen unen olevan sun aivojen tekemä julma pila. Sen jälkeen raahaudut kolme tuntia myöhässä luennolle, yrität pitää naaman peruslukemilla koko päivän, kunnes raahaudut töihin, missä yrität kassalla hymyillä asiakkaille ja ajatella iloisia asioita... KUNNES se vuorovastaava tulee kysymään onko sulla kaikki hyvin, kun vaikutat vähän vaisulta, ja saat sanottua, että on vähän ongelmia tällä hetkellä. Ja kun se kysyy, että minkälaisia ongelmia, niin jostain vitun syystä paljastat, että kyse on miesongelmista. Tämän jälkeen kyseinen vuorovastaava karjaisee koko kaupan kuullen, niin että se puolikuuro dementikkomummokin kuulee siellä kaupan toisella puolella, ”AI MIESONGELMIA VAI?!”. Mä olisin voinut kuolla häpeästä. Siinä sitten yrittää olla välinpitämätön ja VV ystävällisesti taputtaa olalle ja sanoo, ”kyllä se siitä”, mikä on ehkä pahinta mitä voi tehdä. Jos on paha olla, niin viimeinen asia mitä haluaa, on se että joku yrittää halata tai koskettaa tai sanoa jotain lohduttavaa, koska se saa kaikki padot murtumaan ja jumalauta että on vaikeeta pitää niitä kasassa. Yritin pitää itkut sisällä, mutta en varmaan onnistunut siinä kauhean hyvin, kun sain asiakkailta vähän sääliviä katseita. Huoh. Näillä taas mennään.

Se oikeasti sattuu, kun sä teet kaikkesi ja annat kaikkesi, ja sitten tuntuu siltä, ettei se merkitse mitään. Se sattuu helvetisti. Mä en tiedä saanko mä ikinä parempaa tai ansaitsenko mä edes parempaa, mutta ainakin sen mä tiedän, että mä haluan parempaa. Tai en välttämättä parempaa, mutta ainakin mä haluan enemmän. Sitä miettii, olisiko voinut tehdä jotain enemmän, olisiko voinut tehdä jotain toisin, olikohan se vika mussa? Sen jälkeen makaa sängyssä ja valvoo yömyöhään, kun ei saa unta pahoilta ajatuksilta, mitkä syö sua sisältä. Ei kai sitä koskaan tiedä 100% varmasti, että miksi jotkut jutut menee niin kuin menee... Pitää aina kuitenkin muistaa, että ei ole tärkeää kuinka monta kertaa sä kaadut, vaan kuinka monta kertaa nouset ylös. Klisee, mutta totta.

Yritin piristää itseäni ehdottomalla mun homoduunikaverille, että jos ollaan molemmat sinkkuja vielä 10 vuoden kuluttua, niin mennään lumenaimisiin ja eletään seksittömässä avioliitossa, kuitenkin elättäen toisiamme ja näin mahdollistaen kivan elämäntyylin, johon ei yksin olisi varaa. Näin duunikaverikaan ei jää ilman perintöä, kun elää kunniallisessa ”liitossa” naisen kanssa. Kuulosti kuulemma hyvältä. Joo... Katotaan sitten 10 vuoden kuluttua.

He Wishes for the Cloths of Heaven

Had I the heavens' embroidered cloths,

Enwrought with the golden and silver light,

The blue and the dim and the dark cloths

Of night and light and half-light,

I would spread the cloths under your feet

But I, being poor, have only my dreams;

I have spread my dreams beneath your feet;

Tread softly because you tread on my dreams...

 

William Butler Yeats

Ajatuksia epävarmuudesta pt. 2

Jatketaan eilisen aiheesta.

 

Olen keskustellut asiasta (ks. edellinen postaus) useiden naispuolisten kavereideni kanssa, niin kuin naisilla nyt yleensä on tapana juoruilla miehistä. Naiset jauhavat yllättävän paljon scheissea vastakkaisesta sukupuolesta, joskus jopa melko ronskisti ja yksityiskohtaisesti (hälyttävää? mikä meitä naisia vaivaa?), mutta väliin mahtuu paljon enemmän kuitenkin herkkää pohdintaa elämän vääryyksistä ja siitä mikä niitä miehiä toisinaan vaivaa. Välillä tuntuu, että naiset ja miehet ovat aivan liian eri aaltopituuksilla. On hankalaa kommunikoida näiden kaksilahkeisten kanssa, kun tuntuu että puhuisi aivan eri kieltä. Jos stereotypioihin on luottamista, niin miehet ovat vähäsanaisia, tunteistaan puhumista vältteleviä ja asiaan suoraan meneviä eliöitä. Naiset taas haluaisivat puhua ja käännellä ja vatvoa joka ikistä tunnetilaa mahdollisimman monin sanakääntein, mutta kuitenkin kiertelevät ja kaartelevat ennen kuin pääsevät itse asiaan. Jos siis ikinä pääsevät. Minä en ainakaan usein pääse. Se johtuu kuitenkin vain siitä, että en uskalla. Asiaan meneminen tarkoittaa, että pitäisi oikeasti asettaa itsensä sinne esille, alasti ja haavoittuvaisena toisen arvioitavaksi. Mitä jos se nauraa? Mitä jos se ei olekaan samaa mieltä mun kanssa? Mitä jos se saakin päähänsä, ettei tykkääkään musta mun mielipiteiden takia? Mitä jos se ei haluakaan parisuhdetta? Vaikka se kyllä sanoi niin... Voi ei voi ei, se ei salee halua mitään musta, kunhan hengailee säälistä ja seksin takia, voi ei voi ei... Ja ajatukset jatkavat samaa rataa, kunnes päästään siihen tilanteeseen, että nainen on luonut ongelman sinne, missä ongelmaa ei alun perin ikinä edes ollut. Huoh.

Koko tämä naisen ajatusketju voi tapahtua ajassa, joka vaihtelee sekunnin kymmenesosasta muutamaan sekuntiin. Naisen aivot jotenkin päättävät tässä ajassa tämän ajatusketjun tuloksen olevan absoluuttinen totuus, jota mikään teoria maailmassa ei voi kumota, ja että mies varmasti ajattelee yhtä monimutkaisesti ja tietää kyllä, mitä naisen päässä liikkuu. Tunnustan, syyllistyn tähän itsekin. Se on paha tapa, josta on päästävä eroon. Useammin kuin kerran murehtiessani maailman (lue: miesten) menoa, kaverini ovat sanoneet minun ajattelevan liikaa. Syytän ylivilkasta mielikuvitusta ja aikaisempia paskoja kokemuksia miehistä, jotka ovat semipysyvästi vaurioittaneet itsetuntoani, joskin lievästi. Kyllähän te tiedätte, kun ihminen oppii uutta, aivoissa muodostuu uusia polkuja hermosolujen välille. Mitä useammin toistaa oppimaansa tietoa, sitä vahvemmaksi tämä polku muodostuu ja aivot oppivat muistamaan sen ja käsittelemään sitä totuutena. Sama kaava pätee mulkkuihin miehiin – jos joku tekee paskat tarpeeksi monta kertaa, aivosi alkavat uskoa sen olevan normaalia ja odotettavissa. Senpä takia, jos mies ei vastaa viesteihisi tai puheluisi heti ensimmäisellä kerralla, ensimmäinen ajatuksesi (tai ainakin yksi ensimmäisistä) saattaa hyvin mahdollisesti olla, ettei se enää tykkääkään susta. Ehkä se halusi vain seksiä. Tai että sillä on joku toinen. Tai että se joku toinen on juuri nyt sen luona. Tai että sillä on ollut se joku toinen koko ajan. Kaikki pahat ja epävarmat ajatukset eskaloituvat ja muuttuvat aivan järjettömän suuriksi jutuiksi. Huomaatteko tietyn kuvion toistuvan...? Tämähän on tietysti erittäin epäviehättävää tämä tällainen neuroottisuus ja epävarmuus, ja se pitää sen takia piilottaa mieheltä, joten et kuollaksesikaan voi mainita peloistasi miehelle. Sehän ajattelisi, että olet joku ihan sekopää ja feidaisi sinut heti ensi tilaisuuden tullen. Mikä on muuten hyvin mahdollista. Sen takia jäät yksin vatvomaan näitä sekopäisiä, neuroottisia ajatuksiasi ja asia kasvaa ihan järjettömiin mittasuhteisiin, kunnes et enää kestä vaan murrut ja koko homma kaatuu kasaan ja päädyt viettämään unettomia öitä ja polttamaan kaksi askia päivässä, koska uskot sen lievittävän stressiäsi. Tai ehkä alitajuisesti toivot kuolevasi ilman varsinaisen itsemurhan aiheuttamaa vaivaa. Turhaa. Niin turhaa!

Miksi näin pitää olla?

Ajatuksia epävarmuudesta pt. 1

On vaikeaa ja joskus ehkä hieman turhauttavaa yrittää rakentaa parisuhdetta ja antaa itsestään jatkuvasti 100% sille toiselle ihmisille saamatta välttämättä kuitenkaan samaa takaisin. Ei ole helppoa laittaa itseään sillä lailla täysillä likoon. Englanniksi on hieno sanonta, ”once bitten, twice shy”, mitä tykkään käyttää. Jos sinulle on kerran tehty paskat paljastettuasi täysin kaikki heikkoutesi toiselle ihmiselle, on se kaksin verroin vaikeampaa tehdä uudestaan, koska pelkäät saman tapahtuvan taas uudestaan.

Ihmismieli on kyllä kummallinen – vaikka kuinka monta kertaa saisi turpaansa, oli se sitten henkisesti tai fyysisesti, aina sitä jaksaa yrittää ja yrittää. Toivo kuolee viimeisenä, vai miten se meni? Minä olen elämäni aikana seurustellut vain yhden kerran vakavasti. Olen kuitenkin tapaillut erinäisiä tyyppejä tässä vuosien varrella, vain huomatakseni, että joko minussa tai suurimmassa osassa miehiä (tai siis minun tapailemiani miehiä) on jotain... kummallista. Minua ei ole ikinä oikeastaan jätetty, mikä ei suinkaan johdu siitä, että olisin jotenkin ylitsevuotavan ihana ja täydellinen ja vaikka mitä, ei todellakaan. Minussakin on vikani, mutta jos nyt lähtisin avaamaan niitä, niin en ikinä pääsisi asiaan. Keskitymme niihin siis joskus myöhemmin. En ole oikeastaan ikinä ollut seksisuhteiden perässä juokseva tyttö, ne eivät vain ole minua varten. Senpä takia olen päätynyt katkaisemaan kaikki uudet tuttavuuteni, kun olen huomannut mitä ne tyypit ovat oikeastaan halunneet minusta. Niissä tapauksissa, kun minä en ole ollut se, joka koko homman päättää, on Herra X antanut jutun kuivahtaa huomattuaan, että minä haen vakavaa parisuhdetta eli täysin eri asiaa kuin hän. Minä kaipaan läheisyyttä ja jonkun, jonka kanssa voi jakaa kaiken, oli kyse sitten murheista tai ilonaiheista. Olen pohjimmiltani toivoton old school romantikko, mikä on toisinaan aiheuttanut minulle ongelmia, sillä minun kaltaiseni tuntuvat olevan sukupuuttoon kuoleva laji. Romanttisuus ja toisinaan ehkä jopa lievästi konservatiiviset arvot parisuhdeasioissa nyt eivät vain ole kovin kovassa huudossa tällä hetkellä, mitä trenditutkimuksiin tulee 2010-luvulla. Toisinaan jatkuvat pettymykset ja pelot saavat sisäisen kyynikkoni nousemaan pintaan, mutta loppujen lopuksi se pikkutyttö, joka luki L. M. Montgomeryn Anna-sarjaa ja Pientä runotyttöä iltaisin kuin Raamattua, nousee aina uudestaan pintaan. Onneksi.

Sinänsä joskus toivon, että olisin jättänyt aloittamatta sen yhdenkin vakavan suhteen, sillä välillä tuntuu, ettei siitä kostunut juuri muuta kuin noin tsiljoona uutta henkistä kolhua. Toisaalta taas kun ajattelen järkevästi, ymmärrän että se oli kasvattava kokemus, niin kuin yleensä kaikki huonot kokemukset ovat. Ainakin nyt tiedän mitä en ikinä mieheltä halua, mitä ominaisuuksia kannattaa välttää kuin ruttoa ja minkälaista kohtelua saadessani tiedän näyttää ovea tai painella siitä itse ulos, kun vielä järki juoksee ja jalat kantavat. Sen takia on ehkä jollain sairaalla tavalla suositeltavaa jokaiselle käydä läpi elämässään edes yksi paska parisuhde – ainakin sen jälkeen tietää mitä haluaa ja mitä ei.

To be continued - jatkuu seuraavassa postauksessa.

 (kuva: weheartit.com)

It's all about who you know

On kummallista, miten ihmissuhteet ja asenteet niitä kohtaan muuttuvat elämän aikana.

Minä tulen monilapsisesta perheestä, meitä on siis yhteensä kuusi lasta. Minulla on kolme vanhempaa veljeä ja kaksi nuorempaa siskoa, kaikki jo ns. ”aikuisia”. Minusta aina sanottiin, että olin odotetuin lapsi, koska olin ensimmäinen tyttö kolmen pojan jälkeen. Äiti alkoi kuulemma jo käydä epätoivoiseksi, kun ei tyttöä vaan kuulunut. Mummokin oli ostanut jo ensimmäiselle lapselle vaaleanpunaisen pyyhkeen, koska oli aivan satavarma, että se on tyttö. Metsään meni, kuin myös toisen ja kolmannenkin kohdalla. Lopulta minä kuitenkin sain sen ja minulla on edelleen se sama pyyhe tallessa muistona mummostani.

Leikin pienenä ihan hirveästi veljieni kanssa, olimme parhaita kavereita. Meillä oli maailman parhaat leikit; rakastin pikkuautoja, radio-ohjattavaa autorataamme, Nintendon hakkaamista ja pyörillä kilpaa ajamista. En ikinä oikeastaan välittänyt nukeista tai rattaista ja minulla oli huono omatunto sen takia, koska halusin olla mieliksi äidilleni. Minä oikeasti podin tunnontuskia siitä, että en tykännyt nukeista! Oli minulla yksi nukke, mutta se lähinnä pelotti minua. Se saattaa johtua siitä, että olin nähnyt Child’s Play –leffan ehkä turhan nuorena ja uskoin vakaasti sen takia nukkeni heräävän yöllä ja murhaavan minut. Nukuin paremmin, jos olin piilottanut nuken niin, ettei se nähnyt minua. Joka tapauksessa, tykkäsin enemmän poikien leikeistä pienenä. Veljeni opettivat minua tekemään parhaat paperilentokoneet ja jakoivat pikkuautonsa minun kanssani, ja yhdet parhaimmista varhaislapsuuteni muistoista liittyvät Turtleseihin ja He-Maniin. Päiväkodissakin yksi parhaista kavereistani oli liikuntarajoitteinen poika, joka oli pyörätuolissa. Kävin hänen luonaan usein leikkimässä. Ala-asteellakin, kun välini olivat lievästi sanottuna enemmän kuin jäiset suurimman osan luokan tytöistä kanssa, tulin aina hyvin toimeen poikien kanssa.

Ehkä kaikki tämä johtuu siitä, että leikin niin pitkään omien veljieni kanssa. Olen kuitenkin periaatteessa aina tullut toimeen suurimman osan ihmisistä kanssa enkä ole ikinä tykännyt haastaa riitaa tai provosoida ketään riitelemään. Yritän siis aina tulla toimeen kaikkien kanssa, vaikka en heistä hirveästi pitäisikään, koska inhoan konflikteja niin paljon. Aina se ei kuitenkaan onnistu – tästä hyvä esimerkki on yksi melko laaja koulun ryhmätyö, mitä jouduimme tekemään viiden hengen ryhmässä. Olin työskennellyt jo aiemmin suurimman osan ryhmän jäsenistä kanssa ja tiesin suurinpiirtein minkälainen ryhmädynamiikka ryhmässämme oli. Yhden tyypin kanssa en kuitenkaan ikinä ollut tehnyt minkäänlaista yhteistyötä, mutta en ajatellut siitä koituvan ongelmia, koska kuitenkin tiesin tyypin. Oltiin juteltu niitä näitä työjutuista aina tupakalla, koska olemme saman firman palveluksessa töissä. Tämä tyyppi on sellainen, joka on tosi monessa jutussa mukana ja jolla on monta rautaa tulessa samaan aikaan. Oli ihan sairaan vaikeaa sovittaa ryhmätyön tekemiseen vaadittavia tapaamisaikoja meidän kaikkien aikatauluihin, koska suurin osa meistä on töissä koulun ohella ja lisäksi aika monilla meistä, ainakin toivottavasti, on sellainen pieni hauska juttu kuin sosiaalinen elämä. Kai. Jotenkin kuitenkin saatiin aina sovittua tapaamisajat ja ilmoitettiin Facebookissa ryhmän työtilassa tapaamisajat niin, että kaikki varmasti muistaisivat tulla paikalle. Jotenkin kummallisesti tämä yksi tyyppi kuitenkin oli melkein poikkeuksetta poissa tapaamisista. ”Ai miks ei kukaan oo ilmottanu mulle? Ai fb:ssä luki? En mä oo mitään huomannu, vois mullekin ilmottaa. Joo no en mä kyllä nyt ehdi tulemaan, ku mun pitää lähteä puolen tunnin kuluttua.” Siis ei vittu. Ja sitten, kun sain hänet lopulta taivuteltua tulemaan paikalle edes siksi puoleksi tunniksi, etteivät muut jäsenet murhaisi häntä seuraavalla kerralla, niin hänellä meni hermot, koska me emme pitäneet hänen ideoistaan. Emme me voi sille mitään, jos jollain ei ole hyviä ideoita! Puhelin soi ja hän ilmoitti lähtevänsä. Kun häneltä kysyttiin mihin hän on menossa, vastaus oli tyly: ”Ei kuulu sulle.” Myöhemmin kävi ilmi, että soittaja oli ollut tyttöystävä, joka ilmoitti ruuan olevan valmista. Siis mitä helvettiä... Kaverini sanoin, miten sillä voi olla tyttöystävä?! Seuraavalla tapaamiskerralla tämä tyyppi tuli kaksi tuntia myöhässä ja ilmoitti voivansa olla vain puoli tuntia, koska hänen piti mennä isälleen syömään. Me olimme tähän mennessä olleet koululla jo parina päivänä iltayhdeksään asti tekemässä tätä ryhmätyötä ilman häntä. Meillä meni hermot tähän touhuun ihan lopullisesti tässä vaiheessa ja ilmoitimme hänelle, että näin ei voi jatkua ja että joko hän keksii tavan millä voi korvata kaikki ne lukemattomat tunnit, mitkä hän on ollut poissa, tai sitten hän ei ole enää ryhmän jäsen. Siis ei noin voi toimia ryhmässä – jos ollaan sovittu, että tavataan silloin ja silloin, niin ei voi vaan lähteä faijalleen syömään, sori nyt vaan. Tyypin reaktio tähän oli, että ”voittehan tekin lähteä jos te haluutte, aikuisiahan tässä ollaan”. Minun oli pakko korjata siinä vaiheessa, että aikuisuutta ei todellakaan ole se, että teet mitä vittu huvittaa, vaan että otat vastuun tekemisistäsi. Varsinkin ryhmätyössä. Jos teet paskasti, niin teet niin kaikille ryhmän jäsenille. Eihän työelämässäkään noin toimita! Tässä vaiheessa tällä tyypillä taisi palaa käämit meihin rasittaviin nipottajiin ihan lopullisesti, luojan kiitos, ja päätti itse irtisanoutua ryhmästämme. Säästipähän meiltä vaivan.

Välihuomautuksena, olemme nykyään taas puheväleissä.

Pointtini kuitenkin on, että kun ”aikuisiahan tässä ollaan”, kuten eräs niin fiksusti sanoi, niin meidän tulee käyttäytyä kuten aikuiset. Vaikka jonkun persoona ei viehättäisikään sinua erityisen paljon (näin nätisti sanottuna), niin pitää aina silti yrittää tulla toimeen ihmisten kanssa. Kuka tietää mitä hyötyä niistä ihmisistä voi sinulle olla tulevaisuudessa työmarkkinoilla? Onhan se vähän julmaa ajatella noin, mutta se on totta. Tulevaisuuden työpaikka voi riippua siitä, miten käyttäydyit koulussa, jos siellä työhakemuksia lukemassa onkin vanha opiskelukaveri. ”Ai toi oli se joka luisti aina ryhmätöistä ja ei ikinä tehny mitään...” Puhumattakaan siitä minkälaisen kuvan itsestään antaa netissä. Olihan se ihan hyvä idea sillon joskus lisätä niitä kuvia, missä toinen korkkari on kadonnut ja jostain kumman syystä makaat kanttarilla skumppapullo kädessä (apua, myönnän syyllistyneeni tähän joskus), mutta hei miettikää nyt vähän. Palkkaanpa tosta ton tulevan alkoholistin, se varmaan osaa hommansa! Just just. Enivei, ikinä ei ole liian aikaista aloittaa verkostoituminen ja suhteiden luominen, koska valitettavan usein ne parhaat duunipaikat menee niille, joilla on niitä suhteita. Esimerkiksi allekirjoittaneella saattaa mahdollisesti olla sellainen hetki käsillä, jolloin niistä suhteista oikeasti on hyötyä työnhaussa – ja kaikesta tästä on kiittäminen vanhinta veljeäni. Niin kauan, kun et itse ole jotain suurta, niin kannattaa pysyä nöyränä.