It's all about who you know

On kummallista, miten ihmissuhteet ja asenteet niitä kohtaan muuttuvat elämän aikana.

Minä tulen monilapsisesta perheestä, meitä on siis yhteensä kuusi lasta. Minulla on kolme vanhempaa veljeä ja kaksi nuorempaa siskoa, kaikki jo ns. ”aikuisia”. Minusta aina sanottiin, että olin odotetuin lapsi, koska olin ensimmäinen tyttö kolmen pojan jälkeen. Äiti alkoi kuulemma jo käydä epätoivoiseksi, kun ei tyttöä vaan kuulunut. Mummokin oli ostanut jo ensimmäiselle lapselle vaaleanpunaisen pyyhkeen, koska oli aivan satavarma, että se on tyttö. Metsään meni, kuin myös toisen ja kolmannenkin kohdalla. Lopulta minä kuitenkin sain sen ja minulla on edelleen se sama pyyhe tallessa muistona mummostani.

Leikin pienenä ihan hirveästi veljieni kanssa, olimme parhaita kavereita. Meillä oli maailman parhaat leikit; rakastin pikkuautoja, radio-ohjattavaa autorataamme, Nintendon hakkaamista ja pyörillä kilpaa ajamista. En ikinä oikeastaan välittänyt nukeista tai rattaista ja minulla oli huono omatunto sen takia, koska halusin olla mieliksi äidilleni. Minä oikeasti podin tunnontuskia siitä, että en tykännyt nukeista! Oli minulla yksi nukke, mutta se lähinnä pelotti minua. Se saattaa johtua siitä, että olin nähnyt Child’s Play –leffan ehkä turhan nuorena ja uskoin vakaasti sen takia nukkeni heräävän yöllä ja murhaavan minut. Nukuin paremmin, jos olin piilottanut nuken niin, ettei se nähnyt minua. Joka tapauksessa, tykkäsin enemmän poikien leikeistä pienenä. Veljeni opettivat minua tekemään parhaat paperilentokoneet ja jakoivat pikkuautonsa minun kanssani, ja yhdet parhaimmista varhaislapsuuteni muistoista liittyvät Turtleseihin ja He-Maniin. Päiväkodissakin yksi parhaista kavereistani oli liikuntarajoitteinen poika, joka oli pyörätuolissa. Kävin hänen luonaan usein leikkimässä. Ala-asteellakin, kun välini olivat lievästi sanottuna enemmän kuin jäiset suurimman osan luokan tytöistä kanssa, tulin aina hyvin toimeen poikien kanssa.

Ehkä kaikki tämä johtuu siitä, että leikin niin pitkään omien veljieni kanssa. Olen kuitenkin periaatteessa aina tullut toimeen suurimman osan ihmisistä kanssa enkä ole ikinä tykännyt haastaa riitaa tai provosoida ketään riitelemään. Yritän siis aina tulla toimeen kaikkien kanssa, vaikka en heistä hirveästi pitäisikään, koska inhoan konflikteja niin paljon. Aina se ei kuitenkaan onnistu – tästä hyvä esimerkki on yksi melko laaja koulun ryhmätyö, mitä jouduimme tekemään viiden hengen ryhmässä. Olin työskennellyt jo aiemmin suurimman osan ryhmän jäsenistä kanssa ja tiesin suurinpiirtein minkälainen ryhmädynamiikka ryhmässämme oli. Yhden tyypin kanssa en kuitenkaan ikinä ollut tehnyt minkäänlaista yhteistyötä, mutta en ajatellut siitä koituvan ongelmia, koska kuitenkin tiesin tyypin. Oltiin juteltu niitä näitä työjutuista aina tupakalla, koska olemme saman firman palveluksessa töissä. Tämä tyyppi on sellainen, joka on tosi monessa jutussa mukana ja jolla on monta rautaa tulessa samaan aikaan. Oli ihan sairaan vaikeaa sovittaa ryhmätyön tekemiseen vaadittavia tapaamisaikoja meidän kaikkien aikatauluihin, koska suurin osa meistä on töissä koulun ohella ja lisäksi aika monilla meistä, ainakin toivottavasti, on sellainen pieni hauska juttu kuin sosiaalinen elämä. Kai. Jotenkin kuitenkin saatiin aina sovittua tapaamisajat ja ilmoitettiin Facebookissa ryhmän työtilassa tapaamisajat niin, että kaikki varmasti muistaisivat tulla paikalle. Jotenkin kummallisesti tämä yksi tyyppi kuitenkin oli melkein poikkeuksetta poissa tapaamisista. ”Ai miks ei kukaan oo ilmottanu mulle? Ai fb:ssä luki? En mä oo mitään huomannu, vois mullekin ilmottaa. Joo no en mä kyllä nyt ehdi tulemaan, ku mun pitää lähteä puolen tunnin kuluttua.” Siis ei vittu. Ja sitten, kun sain hänet lopulta taivuteltua tulemaan paikalle edes siksi puoleksi tunniksi, etteivät muut jäsenet murhaisi häntä seuraavalla kerralla, niin hänellä meni hermot, koska me emme pitäneet hänen ideoistaan. Emme me voi sille mitään, jos jollain ei ole hyviä ideoita! Puhelin soi ja hän ilmoitti lähtevänsä. Kun häneltä kysyttiin mihin hän on menossa, vastaus oli tyly: ”Ei kuulu sulle.” Myöhemmin kävi ilmi, että soittaja oli ollut tyttöystävä, joka ilmoitti ruuan olevan valmista. Siis mitä helvettiä... Kaverini sanoin, miten sillä voi olla tyttöystävä?! Seuraavalla tapaamiskerralla tämä tyyppi tuli kaksi tuntia myöhässä ja ilmoitti voivansa olla vain puoli tuntia, koska hänen piti mennä isälleen syömään. Me olimme tähän mennessä olleet koululla jo parina päivänä iltayhdeksään asti tekemässä tätä ryhmätyötä ilman häntä. Meillä meni hermot tähän touhuun ihan lopullisesti tässä vaiheessa ja ilmoitimme hänelle, että näin ei voi jatkua ja että joko hän keksii tavan millä voi korvata kaikki ne lukemattomat tunnit, mitkä hän on ollut poissa, tai sitten hän ei ole enää ryhmän jäsen. Siis ei noin voi toimia ryhmässä – jos ollaan sovittu, että tavataan silloin ja silloin, niin ei voi vaan lähteä faijalleen syömään, sori nyt vaan. Tyypin reaktio tähän oli, että ”voittehan tekin lähteä jos te haluutte, aikuisiahan tässä ollaan”. Minun oli pakko korjata siinä vaiheessa, että aikuisuutta ei todellakaan ole se, että teet mitä vittu huvittaa, vaan että otat vastuun tekemisistäsi. Varsinkin ryhmätyössä. Jos teet paskasti, niin teet niin kaikille ryhmän jäsenille. Eihän työelämässäkään noin toimita! Tässä vaiheessa tällä tyypillä taisi palaa käämit meihin rasittaviin nipottajiin ihan lopullisesti, luojan kiitos, ja päätti itse irtisanoutua ryhmästämme. Säästipähän meiltä vaivan.

Välihuomautuksena, olemme nykyään taas puheväleissä.

Pointtini kuitenkin on, että kun ”aikuisiahan tässä ollaan”, kuten eräs niin fiksusti sanoi, niin meidän tulee käyttäytyä kuten aikuiset. Vaikka jonkun persoona ei viehättäisikään sinua erityisen paljon (näin nätisti sanottuna), niin pitää aina silti yrittää tulla toimeen ihmisten kanssa. Kuka tietää mitä hyötyä niistä ihmisistä voi sinulle olla tulevaisuudessa työmarkkinoilla? Onhan se vähän julmaa ajatella noin, mutta se on totta. Tulevaisuuden työpaikka voi riippua siitä, miten käyttäydyit koulussa, jos siellä työhakemuksia lukemassa onkin vanha opiskelukaveri. ”Ai toi oli se joka luisti aina ryhmätöistä ja ei ikinä tehny mitään...” Puhumattakaan siitä minkälaisen kuvan itsestään antaa netissä. Olihan se ihan hyvä idea sillon joskus lisätä niitä kuvia, missä toinen korkkari on kadonnut ja jostain kumman syystä makaat kanttarilla skumppapullo kädessä (apua, myönnän syyllistyneeni tähän joskus), mutta hei miettikää nyt vähän. Palkkaanpa tosta ton tulevan alkoholistin, se varmaan osaa hommansa! Just just. Enivei, ikinä ei ole liian aikaista aloittaa verkostoituminen ja suhteiden luominen, koska valitettavan usein ne parhaat duunipaikat menee niille, joilla on niitä suhteita. Esimerkiksi allekirjoittaneella saattaa mahdollisesti olla sellainen hetki käsillä, jolloin niistä suhteista oikeasti on hyötyä työnhaussa – ja kaikesta tästä on kiittäminen vanhinta veljeäni. Niin kauan, kun et itse ole jotain suurta, niin kannattaa pysyä nöyränä.