Jatketaan eilisen aiheesta.
Olen keskustellut asiasta (ks. edellinen postaus) useiden naispuolisten
kavereideni kanssa, niin kuin naisilla nyt yleensä on tapana juoruilla
miehistä. Naiset jauhavat yllättävän paljon scheissea vastakkaisesta
sukupuolesta, joskus jopa melko ronskisti ja yksityiskohtaisesti
(hälyttävää? mikä meitä naisia vaivaa?), mutta väliin mahtuu paljon enemmän
kuitenkin herkkää pohdintaa elämän vääryyksistä ja siitä mikä niitä miehiä toisinaan vaivaa. Välillä tuntuu,
että naiset ja miehet ovat aivan liian eri aaltopituuksilla. On hankalaa
kommunikoida näiden kaksilahkeisten kanssa, kun tuntuu että puhuisi aivan eri
kieltä. Jos stereotypioihin on luottamista, niin miehet ovat vähäsanaisia,
tunteistaan puhumista vältteleviä ja asiaan suoraan meneviä eliöitä. Naiset
taas haluaisivat puhua ja käännellä ja vatvoa joka ikistä tunnetilaa mahdollisimman
monin sanakääntein, mutta kuitenkin kiertelevät ja kaartelevat ennen kuin
pääsevät itse asiaan. Jos siis ikinä pääsevät. Minä en ainakaan usein pääse. Se
johtuu kuitenkin vain siitä, että en uskalla. Asiaan meneminen tarkoittaa, että
pitäisi oikeasti asettaa itsensä sinne esille, alasti ja haavoittuvaisena
toisen arvioitavaksi. Mitä jos se nauraa? Mitä jos se ei olekaan samaa mieltä
mun kanssa? Mitä jos se saakin päähänsä, ettei tykkääkään musta mun
mielipiteiden takia? Mitä jos se ei haluakaan parisuhdetta? Vaikka se kyllä
sanoi niin... Voi ei voi ei, se ei salee halua mitään musta, kunhan hengailee
säälistä ja seksin takia, voi ei voi ei... Ja ajatukset jatkavat samaa rataa,
kunnes päästään siihen tilanteeseen, että nainen on luonut ongelman sinne,
missä ongelmaa ei alun perin ikinä edes ollut. Huoh.
Koko tämä naisen ajatusketju voi tapahtua ajassa, joka vaihtelee sekunnin
kymmenesosasta muutamaan sekuntiin. Naisen aivot jotenkin päättävät tässä ajassa
tämän ajatusketjun tuloksen olevan absoluuttinen totuus, jota mikään teoria
maailmassa ei voi kumota, ja että mies varmasti ajattelee yhtä monimutkaisesti
ja tietää kyllä, mitä naisen päässä liikkuu. Tunnustan, syyllistyn tähän
itsekin. Se on paha tapa, josta on päästävä eroon. Useammin kuin kerran
murehtiessani maailman (lue: miesten) menoa, kaverini ovat sanoneet minun
ajattelevan liikaa. Syytän ylivilkasta mielikuvitusta ja aikaisempia paskoja
kokemuksia miehistä, jotka ovat semipysyvästi vaurioittaneet itsetuntoani,
joskin lievästi. Kyllähän te tiedätte, kun ihminen oppii uutta, aivoissa
muodostuu uusia polkuja hermosolujen välille. Mitä useammin toistaa oppimaansa
tietoa, sitä vahvemmaksi tämä polku muodostuu ja aivot oppivat muistamaan sen
ja käsittelemään sitä totuutena. Sama kaava pätee mulkkuihin miehiin – jos joku
tekee paskat tarpeeksi monta kertaa, aivosi alkavat uskoa sen olevan normaalia
ja odotettavissa. Senpä takia, jos mies ei vastaa viesteihisi tai puheluisi
heti ensimmäisellä kerralla, ensimmäinen ajatuksesi (tai ainakin yksi
ensimmäisistä) saattaa hyvin mahdollisesti olla, ettei se enää tykkääkään
susta. Ehkä se halusi vain seksiä. Tai että sillä on joku toinen. Tai että se
joku toinen on juuri nyt sen luona. Tai että sillä on ollut se joku toinen koko
ajan. Kaikki pahat ja epävarmat ajatukset eskaloituvat ja muuttuvat aivan
järjettömän suuriksi jutuiksi. Huomaatteko tietyn kuvion toistuvan...? Tämähän
on tietysti erittäin epäviehättävää tämä tällainen neuroottisuus ja epävarmuus,
ja se pitää sen takia piilottaa mieheltä, joten et kuollaksesikaan voi mainita
peloistasi miehelle. Sehän ajattelisi, että olet joku ihan sekopää ja feidaisi
sinut heti ensi tilaisuuden tullen. Mikä on muuten hyvin mahdollista. Sen takia
jäät yksin vatvomaan näitä sekopäisiä, neuroottisia ajatuksiasi ja asia kasvaa
ihan järjettömiin mittasuhteisiin, kunnes et enää kestä vaan murrut ja koko
homma kaatuu kasaan ja päädyt viettämään unettomia öitä ja polttamaan kaksi
askia päivässä, koska uskot sen lievittävän stressiäsi. Tai ehkä alitajuisesti
toivot kuolevasi ilman varsinaisen itsemurhan aiheuttamaa vaivaa. Turhaa. Niin
turhaa!
Miksi näin pitää olla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti