TGIF

Tänään töissä kuultua: "Sähän oot aika hyvä näissä tietoteknisissä jutuissa, sä oot just oikea henkilö tähän hommaan." Apua, mistä joku on saanu musta töissä semmoisen kuvan?? Okei... Ehkä työhaastattelussa saatoin sanoa, että mulla on tosi hyvä tuntemus MS Officen ohjelmista, mutta tosiaan, vaan niistä. Tosin senkin voi ottaa niin monella tapaa. Enhän mä löydä edes yleisiä asetuksia Excelistä, kuten tänään tuli todistettua. Paska. Ja miten tehdään suodatettu taulukko tai määritellään sarakkeen lisäasetuksissa, että desimaalierotin on piste? Oon pohtinut sitä noin kolme viikkoa enkä saa IT-tuen neuvoista paskankaan vertaa selvää, Googlekaan ei enää auta mua ja musta tuntuu, että mun pitää soittaa Helppiin tai jonnekin itku kurkussa ensi viikolla ja tunnustaa etten ymmärrä kenenkään nöräneuvoista yhtään mitään.

Mun pomolla tuntuu olevan myös jotenkin ylisuuri luottamus mun kykyihin, vaan koska mä olen onnistunut muutaman kerran korjaamaan jonkun sen tekemän virheen Excelissä ja kertomaan sille, kuinka se ohjelma toimii.

"Hei hoidatsä ton mahd. pian?"
"Öö.. mitenköhän tää olis tarkoitus tehdä..?"
"En mä tiedä, jos sä vaikka ottaisit selvää!"

Apua. Jos ei se tiedä niin miten mä tiedän?! Noina hetkinä mun tekee mieli mennä pihalle hyyyyvin pitkälle tupakalle.

Joo, mulla on siis muuten uusi työpaikka! Tai no siis, harjoittelupaikka. Palkaton semmonen. Mutta mä jankkaan itselleni, että tää on loistavaa harjoitusta mulle, näyttää uskomattoman hyvältä CV:ssä, ja HYVIN mahdollisesti poikii mulle oman alan töitä, kunhan hoidan hommani hyvin. Ja tää ON hyvää harjoitusta! Ja ihanaa verrattuna spurgumarketin kassalla istumiseen. Sitä paitsi, koko osaston päällikkö tuli tänään päivän päätteeks antamaan mulle positiivista palautetta ja kertomaan, miten se on kuullut kaikilta pelkkää hyvää musta. Hyvä etten mä punastunut ihastuksesta ja vajonnut maahan suutelemaan sen korkkareita.

Töissä katoin vielä mun viime syksyn arvosanoja, mistä opettajat oli laittaneet viestiä, ja näyttää kyllä aika erilaiselta ku ekana vuonna! Mut tän eteen tehtiin helvetisti duunia. Nyt on prioriteetit kohdillaan elämässä ja tuntuu aika hyvältä. Kaiken lisäks O tulee meille kohta ja vietetään ihana viikonloppu yhessä. Mun ällöromanttinen puoli nousee taas esiin, mut se on oikeastaan aika kivaa :)

Men come and go but friends stay for life

Mä älysin äsken, että ulkopuolisen korviin mun elämä kuulostaa varmaan ihanalta, tai ainakin sellaiselta ettei valittamiseen ole mitään aihetta. Kesäloma alkoi virallisesti tänään, epävirallisesti jo perjantaina klo. 14:30, lauantaina olin Marjaniemessä kaverin stadimökillä grillaamassa ja pitämässä hauskaa tyttökavereiden kanssa ja eilen sunnuntaina päätimme hetken mielijohteesta pitää tyttöjen sushi-illan keskiyöllä. Oli muuten aika hyvää ensikertalaisten tekemäksi! Tänään pitää mennä keskustaan vaihtamaan korkolaput mun arkikorkkareihin ja ehkä siinä samalla mä voin katsoa, jos löytyisi jotain kivaa päällepantavaa. Huomenna illalla mä varmaan pakkaan viime hetken paniikissa kaikki ne mun rumimmat ja muuten vaan ihan väärät vaatteet liian pieneen matkalaukkuun, koska keskiviikkona kutsuu Pariisi!

Kun mä ajattelen kaikkia näitä ihania juttuja, tulee semmoinen fiilis että mun on pakostakin oltava onnellinen. Kuka ei olisi?! Silti samaan aikaan mun elämää varjostaa se yksi typerä asia, minkä naiset antaa vaikuttaa ihan liikaa elämäänsä ja varsin usein negatiivisessa mielessä – miehet. Tai no, yksi mies. En vaan ymmärrä miten joillekin voi olla niin helvetin vaikeaa tarttua siihen puhelimeen ja soittaa, avata suunsa ja kysyä, että voidaanko nähdä. Tai ylipäätään muistaa edes viestillä silloin tällöin. Tai soittaa vaan kysyäkseen mitä kuuluu. Ihan vain osoittaakseen, että välittää sittenkin. Odotin turhaan soittoa, viestiä tai jotain muuta oma-aloitteista yhteydenottoa koko viime viikon, perjantain, lauantain ja sunnuntain. Ei mitään. NADA. Tulipa helvetin spessu olo! Sanonpa vaan. Mut ei siinä mitään, mulla oli ihana viikonloppu mun tyttöjen kanssa enkä valita siitä kyllä pätkääkään! Näitä lisää ja paljon.

Juhannustaikoja

 

Saa kyllä olla viimeinen kerta, kun mä yritän minkään sortin juhannustaikoja. Tai ehkä ensi kerralla mä pelaan oikeasti kovilla panoksilla sen rehujen keräämisen sijaan ja juoksen alasti kolme kertaa jonkun kaivon (miksei Kaivohuoneen, en tiedä parempaa kaivoa tähän hätään) ympäri, niin sitten unessa näen mun tulevan miehen. Tai sitten en. Kyse ei ole siitä, ettenkö mä olisi nähnyt unta yhdestäkään miehestä, vaan siitä, että niitä oli aivan liikaa ja tarjontakin oli suoraan kuin jostain friikkisirkuksesta (tai mun oikeasta elämästä).

Keräsimme siis kavereiden kanssa yhdeksän eri kukkaa yhdeksältä eri niityltä. Koska olemme kuitenkin stadissa ja yhdeksän oikean eri niityn löytäminen olisi vaatinut vähintään useamman kilometrin mittaista etsimistä, päätimme erillisten pienten ruohoalueiden täyttävän termin ”niitty” vaatimukset. Varmistaaksemme, että näemme unta jostain vastakkaisen sukupuolen edustajasta, käänsimme vielä ennen nukkumaanmenoa vasemman jalan sukan nurin päin ja laitoimme sen kantapäähän viisi senttiä. Vanha kansa puhui viidestä pennistä, mutta eiköhän ne sentit aja saman asian.

Mun unien ehdotonta parhaimmistoa olivat se ylimielinen masokistinen kääpiö, mies joka oli muuten vaan mulkuista mulkuin ja sitten se suhteellisen varakas, mukava ja komea mies, jonka kanssa olin syömässä ravintolassa ja joka teki mulle katoamistempun kesken illan. Siis mitä helvettiä? Lisäksi näin unta aiemmin mainitusta EM:stä, mutta sekään ei onnistunut pelastamaan näitä tulevaisuuteni synkkiä näkymiä, sillä sekin uni oli painajainen pahimmasta päästä. Tämän juhannuksen perusteella mut on tuomittu joko kestämään mulkkuja miehiä koko loppuelämäni (joista joku saattaa mahdollisesti olla lyhytkasvuinen) tai sitten olemaan yksin maailmanloppuun asti. Ei luoja. Hyvää juhannusta vaan kaikille!

Kuumehourailuja

Elämme kummallisia, kummallisia aikoja. Ensinnäkin, mä olen kipeänä. Kipeänä juhannuksena. Toisaalta siinä ei ole mitään kummallista, koska mä olen n. kuusi kertaa vuodessa kipeänä ja vähintään kerran niistä kesällä, mutta että juhannuksena? Suoraan sanottuna vittumaista. Ainut hyvä asia on, että voin hyvällä omallatunnolla katsoa Sinkkuelämää KOKO PÄIVÄN. Ihan koko päivän. Toisekseen, mä kävin laittamassa itselleni ihanat kynnet pitkästä aikaa ja otin yhtä pitkät kuin aina ennenkin, muistamatta miten vittumaiset nekin voi olla, varsinkin jos ei ole ehtinyt tottua niihin. Kirjoittaminen läppärillä on yhtä tuskaa, kuin myös kolikoiden ja pinnien poimiminen sekä sokeripalapakettien avaaminen, kuten sain huomata ollessani kahvilla tämänkin blogin alussa seikkailleen mieshenkilön kanssa. Kyllä, kolmas kummallinen asia on se, että olen taas tekemisissä EM:n kanssa. Toisaalta se on jännittävää ja ihanaa, ja toisaalta tosi pelottavaa, en tiedä mitä tästä tulee. Kaikki tuntuu jollain tapaa yhtä ihanalta kuin sillon talvellakin, mutta tutkailtuani mun syvimpiä tuntoja jo jonkun päivän tässä, mä olen huomannut että mun on päästävä yli mun peloista ja luottamusongelmista. Jos luottamusongelmia on ollut aikaisemminkin kyseisen henkilön kanssa, niin musta tulee just semmoinen aiemmin blogissa mainittu neuroottinen sekopääbitch, maailman epäviehättävin olento. Kai se luottamussuhdekin siitä rakentuu ajan kanssa, mutta miten semmoinen saadaan rakennettua, jos ei ole aikaa nähdä kuin kerran parissa viikossa?  Järki ei halua, että mua sattuu taas, mutta tunteet haluaa tyrkätä mut ottamaan sen riskin. Tunteet taitaa taas olla voitolla.

Ehkä tämän takia mä olen ollut vähän allapäin viime päivinä ja nähnyt painajaisia ja unia hämähäkeistä. Mä näen yllättävän paljon unia hämähäkeistä ja niiden seiteistä. On tosi outoa, että oikeassa elämässä mä en oikeastaan pelkää mitään muuta niin paljon kuin korkeita paikkoja ja pitkäjalkaisia hämähäkkejä, mutta unissa mä en ikinä pelkää niitä. Viime yön unessakin mä hyppäsin ikkunasta suoraan hämähäkinseitteihin, jotka otti mut vastaan ja laski pehmeästi maahan kuin laskuvarjo. Jaa-a... Ei ne hämähäkkiunet pelottavia ole, mutta niissä unissa on jotain muuta mikä jättää mulle aina ahdistuneen ja lievästi masentuneen olon. Joko niissä unissa käy toteen mun pahimmat pelot miehiin liittyen, tai sitten mä tapaan jonkun ihanan miehen, joka kohtelee mua kuin prinsessaa ja suunnilleen palvoo maata mun jalkojen alla. Kummin päin vaan, ne unet on hirveän masentavia, jälkimmäinen lähinnä siitä syystä että mä tiedän ettei niin tule ikinä käymään tässä maailmassa. Onneksi yksi vilkaisu mun pitkiin kimaltaviin, barbipinkkeihin kynsiin piristää mua ainakin hetken verran. Ihanaa olla harakka!

P.S. Sinkkuelämää on muuten aivan loistava sarja, joka vastoin joidenkin (lue: miesten) käsityksiä ei ole sarja pelkästään seksistä ja Manoloista. Se sisältää välillä niin paljon järkevää pohdintaa miehistä ja elämästä, että mä en voi muuta kuin nyökytellä täällä yksin kahvikuppini kanssa ja miettiä, miks en mä osaa muotoilla asioita niin fiksusti lauseiksi. Yksi mun lempilainauksista siitä sarjasta on seuraava: ” Two minutes later, Aidan still hadn't come back, suddenly my life was all about timing. All the right things, said at all the wrong times. My past, coming back way too fast, and my future taking way too long to come home.” Toinen lempilainaus on tämä:

(kuva: weheartit.com)

Paris, je t'aime

Mulla on ihania uutisia! Mä lähden heinäkuussa viikoksi Pariisin! Tapaan siellä mun isän, jota en ole nähnyt melkein pariin vuoteen, ja lisäksi mun molemmat pikkusiskot, jotka on nyt aikalailla hajaantuneet maailmalle. Siskokset siis kokoontuvat Pariisissa ja lähdetään sieltä yhdessä takaisin Helsinkiin. Mä en oikeasti malta odottaa, siitä on nimittäin jo 7 vuotta, kun viimeksi olin Pariisissa. Mulla on sieltä vain hyviä muistoja, vaikka olinkin vasta 18-kesäinen silloin ja aika ulalla kaikesta uudesta. Se tunnelma oli jotain ihmeellistä, edes se ranskalaisten surullisenkuuluisa koppavuus ei haitannut, koska olin niin in love sen kaupungin kanssa. Lisäksi asiaa saattoi auttaa se, että osaan ranskaa aika hyvin, niin silläkin pystyi kommunikoimaan paikallisten kanssa. En ymmärrä miten se englannin puhuminen on niille niin vaikeaa, mutta ei se mitään! Onhan ranska rakkauden kieli.

Luojalle kiitos mulla tulee hyvä palkka nyt JA lomarahat JA vielä parempi palkka ensi kuussa! Apua, mun piti maksaa se Nykin reissun luottokorttilasku pois näillä rahoilla... Voi herranjumala, pitää pysyä tiukkana ja ostaa vain ja ainoastaan tarpeellisia juttuja. Niin. Niitä tarpeellisia juttuja varmasti löytyy aivan ihanasta outletparatiisista Etelä-Pariisin nurkilla olevasta La Vallée Villagesta. Aargh mitä mä teen! Selailin jo niiden nettisivuja kuola valuen – sieltä löytyy kaikkea Armanista, Calvin Kleinista, Dieselistä, Michael Korsista, Valentinosta ja Jimmy Choosta Versaceen... Naisten vaatteita, asusteita, alusvaatteita, kenkiä, koruja, home&lifestyle –juttuja... Kuulemma pilkkahinnalla alkuperäishintaan verrattuna. Okei, nyt pitää rauhoittua. Pariisissa on niin paljon muutakin tehtävää ja nähtävää kuin shoppailu, esimerkiksi ihanaihana Luxembourgin puisto ja Père-Lachaisen hautausmaa, missä on haudattuna monta julkisuuden henkilöä, esimerkiksi Jim Morrison, Édith Piaf, Frédéric Chopin ja Oscar Wilde. Niin... Jos rahat sattuu loppumaan, niin tiedän että on vaihtoehtojakin, jotka on ihan ilmaisia.

On niin totta, että Pariisi on romantiikan kehto. Mä päätin jo silloin 18-vuotiaana, että joku päivä mä menen sinne mun elämäni miehen kanssa, jos sellaisen joskus saan. Paatuneimmankin kyynikon sydämen on pakko sulaa, kun katselee siellä rakastuneita pareja halailemassa Eiffel-tornin alla tai kävelemässä käsi kädessä auringonlaskussa Seinen rannalla. Mulla tulee nytkin sellaiset hyvät kylmät väreet, kun ajattelen sitä. Se oli niin kuin elokuvissa. Ah.

Nyt pitää kuitenkin palata hetkeksi takaisin maan pinnalle ja alkaa valmistautua iltavuoroon spurgujen mekassa aka työpaikassani. Onneksi mä voin töissäkin välillä uppoutua haaveilemaan mun kesän piristysruiskeesta, Pariisista.