Men come and go but friends stay for life

Mä älysin äsken, että ulkopuolisen korviin mun elämä kuulostaa varmaan ihanalta, tai ainakin sellaiselta ettei valittamiseen ole mitään aihetta. Kesäloma alkoi virallisesti tänään, epävirallisesti jo perjantaina klo. 14:30, lauantaina olin Marjaniemessä kaverin stadimökillä grillaamassa ja pitämässä hauskaa tyttökavereiden kanssa ja eilen sunnuntaina päätimme hetken mielijohteesta pitää tyttöjen sushi-illan keskiyöllä. Oli muuten aika hyvää ensikertalaisten tekemäksi! Tänään pitää mennä keskustaan vaihtamaan korkolaput mun arkikorkkareihin ja ehkä siinä samalla mä voin katsoa, jos löytyisi jotain kivaa päällepantavaa. Huomenna illalla mä varmaan pakkaan viime hetken paniikissa kaikki ne mun rumimmat ja muuten vaan ihan väärät vaatteet liian pieneen matkalaukkuun, koska keskiviikkona kutsuu Pariisi!

Kun mä ajattelen kaikkia näitä ihania juttuja, tulee semmoinen fiilis että mun on pakostakin oltava onnellinen. Kuka ei olisi?! Silti samaan aikaan mun elämää varjostaa se yksi typerä asia, minkä naiset antaa vaikuttaa ihan liikaa elämäänsä ja varsin usein negatiivisessa mielessä – miehet. Tai no, yksi mies. En vaan ymmärrä miten joillekin voi olla niin helvetin vaikeaa tarttua siihen puhelimeen ja soittaa, avata suunsa ja kysyä, että voidaanko nähdä. Tai ylipäätään muistaa edes viestillä silloin tällöin. Tai soittaa vaan kysyäkseen mitä kuuluu. Ihan vain osoittaakseen, että välittää sittenkin. Odotin turhaan soittoa, viestiä tai jotain muuta oma-aloitteista yhteydenottoa koko viime viikon, perjantain, lauantain ja sunnuntain. Ei mitään. NADA. Tulipa helvetin spessu olo! Sanonpa vaan. Mut ei siinä mitään, mulla oli ihana viikonloppu mun tyttöjen kanssa enkä valita siitä kyllä pätkääkään! Näitä lisää ja paljon.

Juhannustaikoja

 

Saa kyllä olla viimeinen kerta, kun mä yritän minkään sortin juhannustaikoja. Tai ehkä ensi kerralla mä pelaan oikeasti kovilla panoksilla sen rehujen keräämisen sijaan ja juoksen alasti kolme kertaa jonkun kaivon (miksei Kaivohuoneen, en tiedä parempaa kaivoa tähän hätään) ympäri, niin sitten unessa näen mun tulevan miehen. Tai sitten en. Kyse ei ole siitä, ettenkö mä olisi nähnyt unta yhdestäkään miehestä, vaan siitä, että niitä oli aivan liikaa ja tarjontakin oli suoraan kuin jostain friikkisirkuksesta (tai mun oikeasta elämästä).

Keräsimme siis kavereiden kanssa yhdeksän eri kukkaa yhdeksältä eri niityltä. Koska olemme kuitenkin stadissa ja yhdeksän oikean eri niityn löytäminen olisi vaatinut vähintään useamman kilometrin mittaista etsimistä, päätimme erillisten pienten ruohoalueiden täyttävän termin ”niitty” vaatimukset. Varmistaaksemme, että näemme unta jostain vastakkaisen sukupuolen edustajasta, käänsimme vielä ennen nukkumaanmenoa vasemman jalan sukan nurin päin ja laitoimme sen kantapäähän viisi senttiä. Vanha kansa puhui viidestä pennistä, mutta eiköhän ne sentit aja saman asian.

Mun unien ehdotonta parhaimmistoa olivat se ylimielinen masokistinen kääpiö, mies joka oli muuten vaan mulkuista mulkuin ja sitten se suhteellisen varakas, mukava ja komea mies, jonka kanssa olin syömässä ravintolassa ja joka teki mulle katoamistempun kesken illan. Siis mitä helvettiä? Lisäksi näin unta aiemmin mainitusta EM:stä, mutta sekään ei onnistunut pelastamaan näitä tulevaisuuteni synkkiä näkymiä, sillä sekin uni oli painajainen pahimmasta päästä. Tämän juhannuksen perusteella mut on tuomittu joko kestämään mulkkuja miehiä koko loppuelämäni (joista joku saattaa mahdollisesti olla lyhytkasvuinen) tai sitten olemaan yksin maailmanloppuun asti. Ei luoja. Hyvää juhannusta vaan kaikille!

Kuumehourailuja

Elämme kummallisia, kummallisia aikoja. Ensinnäkin, mä olen kipeänä. Kipeänä juhannuksena. Toisaalta siinä ei ole mitään kummallista, koska mä olen n. kuusi kertaa vuodessa kipeänä ja vähintään kerran niistä kesällä, mutta että juhannuksena? Suoraan sanottuna vittumaista. Ainut hyvä asia on, että voin hyvällä omallatunnolla katsoa Sinkkuelämää KOKO PÄIVÄN. Ihan koko päivän. Toisekseen, mä kävin laittamassa itselleni ihanat kynnet pitkästä aikaa ja otin yhtä pitkät kuin aina ennenkin, muistamatta miten vittumaiset nekin voi olla, varsinkin jos ei ole ehtinyt tottua niihin. Kirjoittaminen läppärillä on yhtä tuskaa, kuin myös kolikoiden ja pinnien poimiminen sekä sokeripalapakettien avaaminen, kuten sain huomata ollessani kahvilla tämänkin blogin alussa seikkailleen mieshenkilön kanssa. Kyllä, kolmas kummallinen asia on se, että olen taas tekemisissä EM:n kanssa. Toisaalta se on jännittävää ja ihanaa, ja toisaalta tosi pelottavaa, en tiedä mitä tästä tulee. Kaikki tuntuu jollain tapaa yhtä ihanalta kuin sillon talvellakin, mutta tutkailtuani mun syvimpiä tuntoja jo jonkun päivän tässä, mä olen huomannut että mun on päästävä yli mun peloista ja luottamusongelmista. Jos luottamusongelmia on ollut aikaisemminkin kyseisen henkilön kanssa, niin musta tulee just semmoinen aiemmin blogissa mainittu neuroottinen sekopääbitch, maailman epäviehättävin olento. Kai se luottamussuhdekin siitä rakentuu ajan kanssa, mutta miten semmoinen saadaan rakennettua, jos ei ole aikaa nähdä kuin kerran parissa viikossa?  Järki ei halua, että mua sattuu taas, mutta tunteet haluaa tyrkätä mut ottamaan sen riskin. Tunteet taitaa taas olla voitolla.

Ehkä tämän takia mä olen ollut vähän allapäin viime päivinä ja nähnyt painajaisia ja unia hämähäkeistä. Mä näen yllättävän paljon unia hämähäkeistä ja niiden seiteistä. On tosi outoa, että oikeassa elämässä mä en oikeastaan pelkää mitään muuta niin paljon kuin korkeita paikkoja ja pitkäjalkaisia hämähäkkejä, mutta unissa mä en ikinä pelkää niitä. Viime yön unessakin mä hyppäsin ikkunasta suoraan hämähäkinseitteihin, jotka otti mut vastaan ja laski pehmeästi maahan kuin laskuvarjo. Jaa-a... Ei ne hämähäkkiunet pelottavia ole, mutta niissä unissa on jotain muuta mikä jättää mulle aina ahdistuneen ja lievästi masentuneen olon. Joko niissä unissa käy toteen mun pahimmat pelot miehiin liittyen, tai sitten mä tapaan jonkun ihanan miehen, joka kohtelee mua kuin prinsessaa ja suunnilleen palvoo maata mun jalkojen alla. Kummin päin vaan, ne unet on hirveän masentavia, jälkimmäinen lähinnä siitä syystä että mä tiedän ettei niin tule ikinä käymään tässä maailmassa. Onneksi yksi vilkaisu mun pitkiin kimaltaviin, barbipinkkeihin kynsiin piristää mua ainakin hetken verran. Ihanaa olla harakka!

P.S. Sinkkuelämää on muuten aivan loistava sarja, joka vastoin joidenkin (lue: miesten) käsityksiä ei ole sarja pelkästään seksistä ja Manoloista. Se sisältää välillä niin paljon järkevää pohdintaa miehistä ja elämästä, että mä en voi muuta kuin nyökytellä täällä yksin kahvikuppini kanssa ja miettiä, miks en mä osaa muotoilla asioita niin fiksusti lauseiksi. Yksi mun lempilainauksista siitä sarjasta on seuraava: ” Two minutes later, Aidan still hadn't come back, suddenly my life was all about timing. All the right things, said at all the wrong times. My past, coming back way too fast, and my future taking way too long to come home.” Toinen lempilainaus on tämä:

(kuva: weheartit.com)

Paris, je t'aime

Mulla on ihania uutisia! Mä lähden heinäkuussa viikoksi Pariisin! Tapaan siellä mun isän, jota en ole nähnyt melkein pariin vuoteen, ja lisäksi mun molemmat pikkusiskot, jotka on nyt aikalailla hajaantuneet maailmalle. Siskokset siis kokoontuvat Pariisissa ja lähdetään sieltä yhdessä takaisin Helsinkiin. Mä en oikeasti malta odottaa, siitä on nimittäin jo 7 vuotta, kun viimeksi olin Pariisissa. Mulla on sieltä vain hyviä muistoja, vaikka olinkin vasta 18-kesäinen silloin ja aika ulalla kaikesta uudesta. Se tunnelma oli jotain ihmeellistä, edes se ranskalaisten surullisenkuuluisa koppavuus ei haitannut, koska olin niin in love sen kaupungin kanssa. Lisäksi asiaa saattoi auttaa se, että osaan ranskaa aika hyvin, niin silläkin pystyi kommunikoimaan paikallisten kanssa. En ymmärrä miten se englannin puhuminen on niille niin vaikeaa, mutta ei se mitään! Onhan ranska rakkauden kieli.

Luojalle kiitos mulla tulee hyvä palkka nyt JA lomarahat JA vielä parempi palkka ensi kuussa! Apua, mun piti maksaa se Nykin reissun luottokorttilasku pois näillä rahoilla... Voi herranjumala, pitää pysyä tiukkana ja ostaa vain ja ainoastaan tarpeellisia juttuja. Niin. Niitä tarpeellisia juttuja varmasti löytyy aivan ihanasta outletparatiisista Etelä-Pariisin nurkilla olevasta La Vallée Villagesta. Aargh mitä mä teen! Selailin jo niiden nettisivuja kuola valuen – sieltä löytyy kaikkea Armanista, Calvin Kleinista, Dieselistä, Michael Korsista, Valentinosta ja Jimmy Choosta Versaceen... Naisten vaatteita, asusteita, alusvaatteita, kenkiä, koruja, home&lifestyle –juttuja... Kuulemma pilkkahinnalla alkuperäishintaan verrattuna. Okei, nyt pitää rauhoittua. Pariisissa on niin paljon muutakin tehtävää ja nähtävää kuin shoppailu, esimerkiksi ihanaihana Luxembourgin puisto ja Père-Lachaisen hautausmaa, missä on haudattuna monta julkisuuden henkilöä, esimerkiksi Jim Morrison, Édith Piaf, Frédéric Chopin ja Oscar Wilde. Niin... Jos rahat sattuu loppumaan, niin tiedän että on vaihtoehtojakin, jotka on ihan ilmaisia.

On niin totta, että Pariisi on romantiikan kehto. Mä päätin jo silloin 18-vuotiaana, että joku päivä mä menen sinne mun elämäni miehen kanssa, jos sellaisen joskus saan. Paatuneimmankin kyynikon sydämen on pakko sulaa, kun katselee siellä rakastuneita pareja halailemassa Eiffel-tornin alla tai kävelemässä käsi kädessä auringonlaskussa Seinen rannalla. Mulla tulee nytkin sellaiset hyvät kylmät väreet, kun ajattelen sitä. Se oli niin kuin elokuvissa. Ah.

Nyt pitää kuitenkin palata hetkeksi takaisin maan pinnalle ja alkaa valmistautua iltavuoroon spurgujen mekassa aka työpaikassani. Onneksi mä voin töissäkin välillä uppoutua haaveilemaan mun kesän piristysruiskeesta, Pariisista.

Ain laulain työtäs tee

Oon päivitellyt tänne vähän laiskasti, mutta syy siihen on hyvin yksinkertainen. Keväällä jonkun tilapäisen mielentilahäiriön kourissa menin sanomaan pomolle, että kun mun luennot on kerta ohi toukokuun puoleenväliin mennessä ja oon vapaalla syyskuuhun asti, niin iskeköön mulle työvuoroja niin paljon kuin sielu sietää ja irti lähtee. En tosiaan tiedä mikä muhun meni. Mä muistin taas miksi mä lähdin opiskelemaan ja siirryin tekemään vaan pari vuoroa viikossa. Se paikka tekee musta osa-aikaisen ihmisvihaajan, mä sanon vaan.

Tällä hetkellä mä teen viis iltavuoroa viikossa, mikä periaatteessa tarkoittaa sitä, että sosiaalinen elämä on aika nollissa. Mä herään aamulla, juon pari kuppia kahvia, vähän valmistaudun, lähden töihin, tuun kotiin ja menen nukkumaan. Toista viisi kertaa viikossa. Kaikki muut tekee kaikkea kivaa päiväsaikaan, kun mä homehdun neljän seinän sisällä töissä, nähden auringon vaan silloin tällöin, kun onnistun karkaamaan tupakalle. Toisaalta ei mun työ niin kauheaa ole, vaikka asiakaskunta onkin aika... mielenkiintoista.

a) Siellä ei ikinä ole tylsää. Aina joku aloittaa riehumisen, sanoo jotain typerää tai suuttuu jostain. Mä en enää loukkaannu, jos joku yrittää loukata mua, vaan yritän nähdä asian hauskan puolen. Esimerkiksi, viime viikolla mä sain kuulla olevani paska asiakaspalvelija, koska annoin setelit ennen kolikoita. Sen jälkeen kyseinen tapavalittaja pamautti, että kyllähän se paskakin asiakaspalvelu on palvelua. No, niinpä. Kyseinen rouvashenkilö jaksaa aina valittaa kuinka huonosti asiat on meidän kaupassa ja kuinka siinä lähellä olevassa ”isossa, hienossa kaupassa” kaikki on niin paljon paremmin. Koko henkilökunta odottaa kieli pitkällä, milloin se oikeasti päättää alkaa asioida siinä isossa, hienossa kaupassa.

b) Mä tunnen kaikki asiakkaat, joten mä tiedän mistä ne tykkää ja mistä ei. Niitä on helppo palvella. Mä tiedän keneltä ei kannata kysyä etukorttia, ettei saa jotain uhkailuja ja valituksia siitä, miten valtio seuraa niiden alkoholinkulutusta ja ruokailutottumuksia. Mä tiedän ketkä on oikeasti kännissä ja kenellä on vaan joku henkistä terveyttä horjuttava juttu, mikä saa ne käyttäytymään oudosti. On esimerkiksi yksi nainen, ihan vaaraton, mutta sillä on jakautunut persoona. Sen kaksi persoonaa aina juttelee keskenään ja joskus äityy riitelemään keskenään, mikä saattaa vaikuttaa jonkun mielestä aika hurjalta. Yksi vuokratyöntekijä kerran kysyi onko sillä kaikki hyvin ja pitäisikö se heittää ulos, mutta mä sanoin ettei tarvitse, koska se on aina vähän sellainen ja loppujen lopuksi oikeasti vaaraton.

Ihmiset sillä alueella on tottuneet kaikkeen. Kerrankin sinne tuli joku mies, jota oli puukotettu ja jonka ranteesta kirjaimellisesti suihkusi verta sykäyksinä siihen kaupan lattialle. Ihmiset katsoi hetken ja jatkoi sitten asiointiaan ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, loikkien verilammikoiden yli. Kaikkeen sitä tottuukin... Arvatkaa kuka sai siivota sen sotkun.

Joka tapauksessa, mun lyhyt mutta tuskainen pikaravintolaura oli paljon paljon kauheampi kuin mun nykyinen työpaikka ikinä, vaikka mä olenkin itkenyt siinä kassalla kerran joskus pari vuotta sitten yhden tosi inhottavan asiakkaan jälkeen. Mä tiedän nykyään, että niitä ilkeyksiä ja uhkailuja ei kannata ottaa tosissaan, koska yleensä se on alkoholi joka puhuu, ja niillä ihmisillä on itsellään tosi huono olla. Mä olen vain se ulkopuolinen, johon on helppo purkaa paineet. Sitä paitsi mä tiedän miten ne hommat hoidetaan siellä ja mä voin ylpeänä sanoa, että mä olen erittäin hyvä siinä. Ei omaa työpaikkaansa voi oikeasti vihata niin paljon, jos siellä käy jopa vapaa-aikanaan hengailemassa työkavereiden kanssa. Kauheaa tunnustaa, mutta kyllä mä oikeasti pidän siitä paikasta jollain tasolla. Ainakin työkavereista.

Duunia ja junnuja

Töissä huomaa kyllä, että on tullut kesä. Kaupan takana oleva pikkupuisto on täynnä bisseä lipittäviä spurguja. Mähän olen siis aina luullut, että dokaaminen julkisilla paikoilla on laissa ehdottomasti kielletty. Eilen kuitenkin sain kuulla, että pikniktyylinen sivistynyt juominen puistoissa on sallittu. Tämä tuli mieleen, kun viime keskiviikkona kaupalta piti soittaa kesän ekan kerran poliisit noukkimaan pari spurgua pois, kun ne käyttäytyivät vähän häiritsevästi (lue: joivat bisseä, vetivät housunsa alas ja kusivat ympäri puistoa). Ilmeisesti tätä ei kuitenkaan lueta pikniktyyliseksi juomiseksi. En mä ainakaan lukisi. Eilen illalla jouduttiin taas soittamaan poliisit paikalle, kun yksi vakioasiakas oli sammunut sinne puiston penkille jo viiden tai kuuden aikoihin. Joskus kahdeksan ja yhdeksän välillä se oli kierähtänyt penkiltä alas naamalleen sinne hiekkaan, ja ajateltiin että on parasta, jos joku tulee korjaamaan sen parempaan talteen. Sehän voi vaikka tukehtua omaan oksennukseensa siinä maassa maatessaan. Työkaveri soitti poliiseille, ja meidän piti mennä sinne tarkistamaan sen äijän kunto. Poliisit pyysi vähän ravistelemaan sitä, että nähdään onko se vielä elossa, mutta se oli kussut housuihinsa, joten työkaveri hellähkösti tökkäisi sitä kengällä. Kyllä se elossa oli. Se yritti kauheasti avata sen sepalusta, missä vaiheessa mun oli pakko kääntää selkäni. On asioita, joita ei vaan halua nähdä... Onneksi maija tuli aika pian hakemaan sen Kisikselle vähän ottamaan lepoa. En vaan ymmärrä, miten joku voi oikeasti juoda itsensä tohon kuntoon. Toisaalta ei se kai mikään ihme ole, kun näkee miten paljon ne ostaa päivässä. On niin surullista nähdä, miten ne samat asiakkaat ostaa sen Koffin lavan joka ikinen päivä. Miten joku voi juoda niin paljon päivässä?! Ja vielä bisseä.

Mä olin lauantaina ihan vastuullisesti liikenteessä Helsingin yöelämässä. Tuli töiden jälkeen hirveä ahdistus siitä, että joutuisin olemaan taas yhden illan kotona yksin neljän seinän sisällä. Lahjoin pikkusiskon jättämään telkkarista tulevan Crocodile Dundeen väliin lupaamalla ostaa sille sen leffan, ja laitoin kaverille viestiä, josko se haluais myös lähteä. Mä olen niiiiiin monta kertaa vannonut, etten enää ikinä mene siihen yhteen teinihelvettiin, mutta se aina unohtuu parin kuukauden jälkeen edellisestä käyntikerrasta. Sitä paitsi pikkusisko on vielä niin junnu, että olis kai ollut turha yrittääkään muualle. Mitä hyötyä on olla näin vanha, kun kukaan muu ei kuitenkaan pääse mihinkään?? Sitten kun ne muut on tarpeeksi vanhoja päästäkseen niihin kivoihin paikkoihin, mä olen niin vanha etten jaksa enää lähteä mihinkään, vaan istun kotona neulomassa villasukkia ja kaulaliinoja. Hahah. Itse asiassa mä teen sitä jo nyt.

Itse baari-ilta oli ihan ok, vaikka muu porukka olikin ”melko” nuorta. Olikohan ne kaikki edes oikeilla papereilla? Pikkusisko sopi sinne ikänsä puolesta kuin nyrkki silmään ja sillä kävikin itse asiassa aika hyvä flaksi! Joku hyvännäköinen junnu tuli istumaan meidän pöytään sen jälkeen, kun se oli iskenyt silmänsä itse Pikkusiskoon. Tiedättekö te sen tunteen, kun näkee jonkun tosi nuoren pojan, joka ei sinällään sytytä sen ikäisenä koska tietää miten nuori se on, mutta samalla myös tietää sen olevan tosi kuuma sitten joskus, kun se on kasvanut aikuiseksi? Pikkusiskon ihailija oli just sellainen. Tyypin ainut miinuspuoli oli se, että sen vähemmän hyvännäköiset junnukaverit liimautui myös meidän pöytään loppuillaksi. Yksi niistä oli varsinkin tosi rasittava. Sillä oli niin suuri ego, että se olis näkynyt jo kulman takaa. Heti ekaks se ilmoitti vähän ylimieliseen sävyyn, että se on sähköteekkari, mihin mä sanoin että arvasin sen, koska se näytti ihan teekkarilta. Se ei välttämättä ollut kohteliaisuus. Sen jälkeen se alkoi laveasti kertomaan, kuinka hyvä valkoviini- ja viskituntemus sillä on. Samaan hengenvetoon se alkoi selittää, kuinka Jack Daniels on ihan parasta. Mähän en siis ole tosiaankaan mikään viskiasiantuntija, mutta sen mäkin tiedän, että jos sä tiedät yhtään mitään viskeistä niin sä tiedät myös, ettei JD ole ihan sieltä parhaasta päästä. Jos sä siis arvostat hyvää makua enemmän kuin wannaberokkistaraimagoa. Sanoin sille, että mulla on himassa pullo 10-vuotiasta Glenfarclasia ja tyyppi kysyi multa mitä se on. Joo-o... Ainoat viskit mitä se tiesi oli varmaan just se Jack Daniels ja Jim Beam. Kaiken lisäksi se varmaan luuli, että se juttu mun viskipullosta oli kutsu sille tulla mun luo nauttimaan yhdessä sitä. Hell no.

Noh, makunsa kullakin... Tässä rasittavassa junnussa kuitenkin kiteytyi hyvin hyvin moni asia, mikä mua vituttaa miehissä – esim. tarve päteä koko ajan ja tuoda esille omaa ylivertaisuutta, millä ei oikeastaan ole pohjaa ollenkaan. Se oli kaiken lisäksi niin tyhmä, ettei älynnyt ottaa vinkistä vaarin, kun kaverin sanoi sille ihan suoraan, että se on tosi rasittava. Ei ei, se vaan sai lisää vettä sen myllyyn. Ehkä mun kuitenkin pitää olla ymmärtäväisempi. Olinhan mäkin sen ikäisenä vielä aika pelle ja hyvin tietämätön yhtään mistään. Jos se tyyppi jättäisi sen 24/7-pätemisen ja ylimielisyyden pois, niin se olisikin voinut olla ihan mukava ja miellyttävä keskustelukumppani. Kai.

Koko viikoksi on muuten luvattu täydellistä säätä ja helvetillistä auringonpaistetta. Arvatkaa kuka on töissä koko viikon!