BFF

(kuva: we heart it)

Tämä kouluvuosi alkaa pikkuhiljaa olla pulkassa, mikä tuntuu uskomattomalta. En voi uskoa, että olen päässyt jo yli puoliväliin opinnoissani. Olen ylittänyt itseni, sillä tämä on minulle ensimmäinen kerta. Ulkomailla opiskellessani pääsin melkein puoliväliin, ennen kuin minun oli pakko lopettaa. Ei se ollut helppoa silloin eikä se ole ollut helppoa nytkään. Viime vuosi meni koulun ja kaiken muunkin puolesta melkein niin penkin alle kuin vain voi. Viime kouluvuosi oli yhtä taistelua parisuhteen ja kaiken kanssa ja koska olin tyhmä, panostin mieluummin kuolevaan parisuhteeseen kuin opintoihini. Taisin olla kaiken lisäksi se ainut osapuoli joka siihen panosti. Kiitoksena siitä paskasta minulla on rästissä pienehkö kasa kursseja viime vuodelta. Enhän minä oikeastaan voi kuitenkaan syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni, minähän se olin joka päätin tuhlata aikaani tyhmyyksiin. Toisaalta taas se aika on opettanut minulle paljon. En voi tarpeeksi toistaa tätä itselleni ja muille – olen oikeasti kiitollinen kaikista niistä kauheista jutuista, koska nyt tiedän mitä minun ei tarvitse enää ikinä kestää, jos en halua. Ei kukaan pakota sinua kuuntelemaan loukkauksia ja kestämään manipulointia ja muuta sellaista paskaa. Sinä itse päätät haluatko olla siinä tilanteessa vai et, ja minä päätin, että olen mieluummin loppuelämäni yksin kuin enää ikinä sellaisessa parisuhteessa. En vain voi välttyä sen parisuhteen seurauksilta – jos kuvittelen näkeväni hänet jossain, minuun iskee pakokauhu ja pulssini nousee enemmän kuin salilla ollessani. Kaikista pahinta on, että yksi asiakkaista työpaikallani näyttää aivan häneltä ja aina, kun hän tulee minun kassalleni, minun pitää oikeasti pinnistellä ollakseni hänelle ystävällinen, vaikka se miesrukka ei ole tehnyt yhtään mitään väärää. No, se siitä.

Viime syksy oli myös uskomattoman rankka, ei kuitenkaan miesasioiden takia, vaan puhtaasti koulun takia. Ryhmäni ja minä saimme yhdeltä lääkealan yritykseltä toimeksiannon ja teimme heille ilmaiseksi mittavan projektin, jonka takia saimme monesti olla koululla aamukahdeksasta iltayhdeksään. Sen ohella piti hoitaa kaikki muut projektit ja tehtävät sekä oma työ. Tarpeetonta kai sanoa, että olin aivan loppu joululomalle päästessä. Kolmen viikon löhöily teki kuitenkin hyvää ja jaksoin taas panostaa tammikuussa kouluun. Ei tämäkään helppoa ole ollut, mutta aika on silti mennyt uskomattoman nopeasti. Tuntuu vain siltä, että kaikki hommat ovat kasaantuneet tänne loppupäähän ja tuntuu surrealistiselta, että saisin ne kaikki ikinä hoidettua, vaikka itse asiassa suurin osa onkin jo hoidettu.

Kaikesta tästä minut on auttanut läpi kavereideni tuki. Erityismaininnan ansaitsee kuitenkin pikkusiskoni, joka on aina jaksanut kuunnella minua, kun minulla on ollut ongelmia. En tiedä mitä ne ihmiset, joilla ei ole parasta ystävää, tekevät näissä tilanteissa. Minun pikkusiskoni on minun paras ystäväni ikinä. Hän tuntee minut läpikotaisin, tietää minun jokaikisen virheeni ja huonon puoleni, mutta myös ne hyvät puolet. Hän tietää kaikki ne kerrat, kun olen mokannut, isosti tai pienesti. Hän on se tyyppi, joka nähdessään minun itkevän, kysyy minulta kuka on se mulkku, joka sai minut itkemään. Hän on aina siellä taustalla, valmiina auttamaan.

On oikeastaan outoa, että olemme nykyään niin läheisiä, koska vaikka pienenä leikimmekin paljon yhdessä, emme ikinä leikkineet samassa kaveriporukassa. Teineinä olimme melkeinpä vihollisia, mikä nyt ei ole mikään ihme. Olihan meillä kotona kolme hormonien vallassa olevaa teinityttöä, pakkohan siinä on tulla yhteentörmäyksiä. Lähennyimme lopullisesti, kun palasin kotiin ulkomailta. Aloimme hengailla samassa kaveriporukassa ja tehdä samoja juttuja, olimme aina yhdessä. Järkytyinkin suuresti, kun pikkusiskoni lähti melkein kaksi vuotta sitten itse opiskelemaan ulkomaille. Minä itkin viikon sen jälkeen. Totta kai olin iloinen hänen puolestaan ja hänen saamastaan upeasta mahdollisuudesta, mutta samalla pelkäsin itsekkäästi itseni puolesta. Kenen puoleen minä nyt kääntyisin ongelmieni kanssa? Pääsin kuitenkin yli surustani, mutta silti tuntui siltä kuin jotain puuttuisi. Vieläkin tuntuu siltä. Ehkä vuoden kuluttua hän palaa jo takaisin Suomeen suorittamaan maisterin tutkintoa.

Pikkusiskoni on tulossa taas ylihuomenna käymään Suomessa pariksi viikoksi, mikä tuntuu jotenkin epätodelliselta. Ihanalta, mutta epätodelliselta. En kuitenkaan malta odottaa hänen tuloaan. Onneksi luennotkin loppuvat periaatteessa tämän viikon jälkeen, enää pitää vain jaksaa loppurutistus. Sen jälkeen alkaa ihana neljän kuukauden kesäloma, jonka tosin vietän suurimmaksi osaksi töissä. Jos saan pidettyä kesälomani töistä siihen aikaan kuin toivoinkin, pääsen ehkä moikkaamaan siskoa ulkomaille viikoksi tai pariksi.

Jokainen tarvitsee oman parhaan ystävän.

Kuningas alkoholi

kuva: we heart it

Minua on todella vaikea saada suuttumaan, mutta jos kerran suutun, minulla on tapana olla erittäin pitkävihainen. Usein tilanteissa, joissa moni muu suuttuisi, ajattelen ”ehkä se ei tarkoittanutkaan sitä”, ”ehkä se teki niin vahingossa” tai jotain vastaavaa. En pidä riidoista ja huutamisesta, joten ehkä sen takia yritän välttää suuttumista niin paljon. Kiihtyminen on kyllä aivan eri asia. Minä kiihdyn erittäin helposti asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. Esimerkiksi eilen juttelin kavereideni kanssa alkoholin käytöstä ja siitä, miten en yksinkertaisesti pidä siitä, että lähtee joka viikko vetämään kännit.  Kaikki tämä lähti siitä, että yksi kaverini ihmetteli miksei minun tee mieli lähteä juomaan. Ei vaan... tee. Minulle on tullut jonkinlainen kammo alkoholia kohtaan, koska olen tehnyt joitain elämäni typerimpiä asioita alkoholin vaikutuksen alaisena.

On totta, että alkoholi vapauttaa ja saa sinut tekemään asioita, joita et tekisi selvänä. Mutta haluaisitko edes tehdä niitä selvänä? On myös toisaalta totta, että alkoholi hukuttaa murheet, mutta vain siksi yhdeksi illaksi. Ei se niitä mihinkään kadota, kunhan turruttaa sen tuskan hetkeksi. Seuraavana aamuna se palaa takaisin kahta kauheampana. Minulle tulee muutenkin seuraavana päivänä lievästi masentunut olo juotuani alkoholia. Tähän kaverini sanoi, että elämässä pitää tehdä välillä typeryyksiä. Joo, kyllähän niitä väistämättä tulee tehtyä, eihän kukaan ole täydellinen, mutta pitääkö niitä nyt ihan tarkoituksella lähteä tekemään?

Miksei Suomessa ole sellaista eurooppalaista juomakulttuuria, missä mennään ystävien kesken parille drinkille istumaan iltaa ja KESKUSTELEMAAN. Ei, eihän me nyt semmoisia. Jos juodaan niin kuuluu vetää kauheat perseet, tai ainakin niin paljon, että oli tosi hauskaa! Miksei sitä hauskaa voi vittu vieköön pitää ikinä ilman viinaa? Vittu että vituttaa. Ei ihme, että suomalaisia pidetään melko tyhminä juntteina maailmalla, kiitos persujen huonojen ”vitsien” ja vähemmän sivistyneen juomakulttuurimme. Ei tämä kyllä toisaalta mikään uusi juttu ole.

Olin matkustamassa siskojeni ja kaverini kanssa Montenegrossa junalla kesällä 2010 ja meidän kanssamme samassa vaunussa istui mies pienen poikansa kanssa. Jossain vaiheessa pitkää junamatkaa mies kysyi meiltä mistä olemme kotoisin. Vastasimme olevamme Suomesta, jolloin hän ilahtuneena kertoi itse asiassa käyneensä Suomessa vuonna 1987. Tämän jälkeen sävy muuttui hieman synkemmäksi, kun hän kertoi ettei ole ikinä nähnyt missään niin paljon lapsia ja nuoria humalassa sekoilemassa kaupungilla. Hienoa Suomi! Viedään Suomi maailmankartalle tällaisella maineella. Turhaa kai sanoa, että hävetti.

En minä kannata absolutismia ja välillä dokaaminen onkin ihan kivaa. Sillä voi ottaa vähän etäisyyttä asioihin niin, että näkee asioita ehkä hieman eri näkökulmista, mutta ei se mikään pysyvä parannuskeino ole. Minua lähinnä vain ärsyttää monien asenne alkoholia kohtaan – pakko päästä juomaan joka viikonloppu, koska eihän sulla muuten ole elämää, jos muuten vaan hengailet kavereiden kanssa etkä näyttäydy missään baarissa. Ihmiset, jotka käyvät joka viikonloppu kännäämässä, antavat itsestään helposti tyhmän kuvan. Ehkä asia ei aina ole niin, mutta kuka sen oikeasti tietää.

Huoh. :(

Mulla on tälle päivälle vielä vaikka kuinka paljon tekemistä, mm. ihan hirveä raportti kuluttajan käyttäytymisestä, markkinointioikeuden tehtävät ja jäätävän kirpparivaatekasan hinnoittelu. On niin levoton olo, etten mä pysty nyt keskittymään yhtään mihinkään, kaikista vähiten kouluhommiin. Toisaalta en jaksaisi tarttua niiden vaatteidenkaan hinnoitteluun, kun niitä on suunnilleen puoltoista jätesäkillistä. Miksi just tänään pitää olla noin kaunis ilma?

Elämänkoulu

Mitä asioita olen tähän mennessä oppinut ainakin osittain?

1. Pyytämään apua

Tämä on ehkä yksi tärkeimmistä asioista, mitä olen oppinut. Minulla oli aikoinaan erittäin vaikeaa lukiossa ja ensimmäisessä opiskelupaikassani. En osannut enkä halunnut pyytää apua keneltäkään, vaikka painin erittäin suurten ongelmien kanssa. Tähän oli kolme syytä. Osaksi se oli ylpeyttä, koska halusin selviytyä yksin ja näyttää muille, että pystyn siihen kyllä. Osaksi se oli pelkuruutta, koska en halunnut kuormittaa muita ongelmillani. Osaksi se oli häpeää, koska minua hävetti myöntää, etten onnistunut jossain yksin. Se tuntui nololta, koska minulle oli aina painotettu, että elämässä pitää pärjätä, kävi mitä kävi. Jos jotain aloitit, niin sen saatoit myös loppuun. Ehkä juuri sen takia etten osannut pyytää apua, opiskeluni ensimmäisessä opiskelupaikassa kariutuvat ja palasin takaisin kotiin kahden vuoden jälkeen. Kaikesta huolimatta se oli hyvä kokemus, koska sen ansiosta olen ymmärtänyt, ettei aina tarvitse pärjätä yksin eikä kaikkea tarvitse kestää ilman perheen ja ystävien tukea. Lisäksi tämän kokemuksen myötä minun ja äitini välini lämpenivät huomattavasti ja huomasin, että voin kertoa hänelle melkeinpä kaikesta, mikä minua painaa. Hänestä on ollut minulle korvaamaton apu enkä tiedä mitä tekisin ilman häntä. On oikeasti totta, että lapsi tarvitsee aina äitiään, oli sitten kuinka vanha tahansa. Kenen muun luokse voit aina mennä pyytämään apua?

 

2. Sanomaan kiitos

Joskus ennen vanhaan, jos sain kohteliaisuuden joltain, liittyipä se sitten ulkonäkööni tai johonkin tekemiseeni, ensireaktioni oli ”älä nyt viitsi, eikä”. Muistan joskus yläasteella yhden tytön sanoneen minulle, että olen ”klassisen kaunis”. Tuhahdin vastaukseksi jotain epämääräistä ja oletin sen olevan jonkin asteista vittuilua, vaikka tiesin oikeasti kyseisen tytön olevan erittäin mukava ja hyväntahtoinen, vaikka hän olikin yksi luokan suosituimmista. Tiedän, että tämä johtui ja johtuu edelleen vain ja ainoastaan huonosta itsetunnosta. Oli niin vaikea uskoa, että jonkun mielestä minussa voisi olla jotain kehumisen arvoista. Ehkä osasyynä tähän oli se, että en todellakaan pukeutunut kovin hyvin yläasteaikoinani enkä käyttänyt lainkaan meikkiä, vaikka ehkä olisi ollut syytä. Olin saanut kuulla niin paljon ikäviä asioita itsestäni aiemmin, osa tahattomasti ja osa tahallisesti sanottuja, että oli vaikea uskoa jonkun oikeasti tarkoittavan niitä hyviä asioita. Nykyään kuitenkin, kun olen oppinut tuntemaan itseni paremmin ja hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, puutteineni ja etuineni, uskon ihmisiä kun he antavat minulle tunnustusta jostain aikaansaannoksestani. Ehkä aluksi aivoni yrittävät väittää minulle, etteivät he puhu totta, mutta loppujen lopuksi tuntuu hyvältä kuulla kehuja, kun tietää itsekin syvällä sisimmässään niiden olevan oikeasti totta. Lisäksi olen oppinut sanomaan kiitos, kun olen saanut apua joltain henkilöltä. Haluan osoittaa, että minulle ei ole aivan se ja sama, kuka minua on auttanut, olipa kyse sitten kuinka pienestä asiasta tahansa. Minusta itsestänikin tuntuu hyvältä, kun olen auttanut jotakuta ja saan kiitoksen siitä. Silloin tuntuu siltä, että se oikeasti merkitseekin jotain.

3. Sanomaan ei

Olen ymmärtänyt, että minun ei ole aina pakko suostua kaikkeen, mitä minulta pyydetään. Aina ei voi asettaa muita etusijalle. Huomasin tämän itse asiassa taas toissa päivänä, kun yksi työkaverini kysyi voinko tehdä hänen maanantain työvuoronsa, koska hänen pitää tehdä koulutyötä ja oli unohtanut pyytää sen päivän vapaaksi. Ensireaktioni oli, että minun on pakko ottaa hänen vuoronsa, koska minulla on maanantai täysin vapaa ja se auttaisi työkaveriani suuresti. Tiesin kuitenkin samalla oman koulutyövuoreni odottavan minua kotona ja deadlinesuman lähentyvän ensi viikon lopussa, mutta silti tunsin velvollisuudekseni ottaa hänen työvuoronsa. Loppujen lopuksi kuitenkin päätin olla järkevä ja sanoa suoraan, etten voi ottaa hänen työvuoroaan, koska milloin minä muuten tekisin omia koulutöitäni?

Minä olen suoraan sanottuna liian miellyttämishaluinen. En haluaisi tuottaa kenellekään pettymystä tai pahaa mieltä, ja sen takia olenkin suostunut liian moniin pyyntöihin. Tämä johti yläasteella ja lukiossa siihen, että minulla ei ollut lainkaan vapaa-aikaa. Harrastin vanhempieni toivomuksesta sellonsoittoa 14 vuotta ja aikidoa seitsemän vuotta – aikidon tosin aloitin aivan oma-aloitteisesti veljieni vaikutuksesta ja sellonsoittoakin jatkoin, vaikka kukaan tuskin olisi minua sinne piiskan kanssa ajanut. Pahimpina aikoina minulla oli viikossa yhdet sellotunnit, kahdet eri selloryhmäharjoitukset, kahdet eri orkesteriharjoitukset, kahdet eri musiikkiteoriatunnit ja kahdet aikidoharjoitukset. Lukiossa tämä jatkui vielä pahempana, kun otin vanhempieni odotusten mukaisesti (tai no, isäni odotuksien mukaisesti) pitkän matematiikan, pitkän fysiikan, pitkän biologian ja pitkän maantiedon kurssit kaikkien muiden aineiden ohella. Tämä johti siihen, että lukion puolessa välissä lopetin kertaheitolla kaiken, paitsi yhdet sellotunnit ja rakastamani maantiedon ja biologian kurssit. En yksinkertaisesti enää pystynyt pitämään kaikkia lankoja käsissäni ja minun oli pakko sanoa ei. Yksi elämäni parhaita päätöksiä.

4. Puhumaan suoraan

En suoraan sanottuna (pun unintended) jaksa sitä, että ihmiset eivät suoraan sano mielipidettään oikeasti tärkeistä asioista. Esimerkiksi, jos joku tekee tai sanoo sinulle rumasti tai yleensäkin tavalla josta et pidä, sano suoraan että se ei miellytä sinua ja että sinua ei tule kohdella niin. Aivan kuten sanoin aiemmin, pitää arvostaa sitä toista ihmistä ja itseään sen verran, että sanoo suoraan mielipiteensä, koska asioiden lakaiseminen maton alle vain siirtää sen asian käsittelyä myöhemmäksi. Jossain vaiheessa ne asiat kuitenkin tulevat vastaan ja ne on pakko käsitellä, ja silloin myöhemmin se tuntuu paljon pahemmalta kuin jos olisit tehnyt sen heti. Toinen ihminen voi myös oppia itsestään ja mahdollisesti korjata käytöstään, jos sanot hänelle suoraan. Itse asiassa joku aika sitten yksi aikoinaan tapailemani henkilö kysyi minulta, miksi en halunnutkaan enää tapailla häntä. Ensin ajattelin sanovani jotain hetkisestä elämäntilanteesta ja jotain tyyliin ”vika oli minussa, ei sinussa”, kyllä te tiedätte nämä peruskliseet. Mietin hetken ja päätin kerrankin olla rehellinen. Tämä tyyppi oli itse asiassa sama, joka soitti minulle sen kaikkien aikojen booty callin. Ajattelin, että onko hän oikeasti niin tyhmä, ettei tajunnut mikä siinä hommassa mätti? Päätin olla ystävällinen ja kertoa hänelle suoraan, miksi en halunnut enää nähdä häntä. Syynä tähän olivat luonnollisesti kaikki ne kännipuhelut, useimmiten seksin toivossa, ja liiallinen juominen. Siis tämä tyyppi aloitti viikonlopun keskiviikkona, vaikka oli töissä. Facebook oli aina täynnä typeriä statuksia, tyyliin ”kuka lähtee tänään bisselleee???!!!” tai ”vitttuu oon fgniiin kgöäännissämj”. Niin... Kerroin tämän hänelle ja hän loukkaantui. Ylläri. En ottanut sitä pahalla, koska tiedän.. tai no siis, TOIVON hänen joku päivä ottavan opikseen minun sanomisestani, jos haluaa oikeasti muodostaa jonkun kanssa toimivan parisuhteen. Suoraan puhuminen saattaa sattua sillä hetkellä, mutta loppujen lopuksi teet vain palveluksen sille toiselle. Jos siis olet asiallinen.

En haluaisi kannattaa rumasti puhumista. Yritän elää elämääni siten, että jos minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin en sano mitään. Asiat voi minun mielestäni aina ilmaista kohteliaasti, mutta silti suoraan. Eri asia on sitten se, että haluaako ne ilmaista kohteliaasti. Jos joku alkaa vittuilemaan minulle päin näköä, niin en kyllä ala taputtelemaan sitä toista päälaelle ja sanomaan ”noh noh, äläs nyt viitsi”, vaan lataan samalla mitalla takaisin. Jos kerran puhutaan rumasti suoraan, niin sitten puhutaan. Ihmisillä tuntuu olevan joku kumma halu käyttää toisia ovimattoina ja talloa julmasti muiden yli, enkä haluaisi lähteä siihen peliin mukaan. Jos joku kuitenkin oikeasti puhuu minulle rumasti, minun on vaikea olla menemättä hänen tasolleen ja olla antamatta takaisin. Minua myös hieman harmittaa, koska tiedän minulla olevan keskivertoa paremmat verbaaliset taidot, ja minua vähän ärsyttää jos huomaan, ettei jostakusta ole minulle vastusta kinastelussa. Pitäähän sitä nyt vähän haastetta olla!

Mitä minun pitää oppia?

1. Osoittamaan, että välitän

Liittyen jo ainakin osittain oppimieni asioiden ensimmäiseen kohtaan, minun on opittava pääsemään yli estoistani ja näyttämään rakastamilleni ihmisille, että oikeasti välitän. Ette usko kuinka vaikeaa minulle on halata edes veljiäni tai vanhempiani, kun heillä on syntymäpäivät tai he ovat lähdössä matkalle. En vain jostain syystä kykene siihen, puhumattakaan siitä, että sanoisin heille kuinka paljon he minulle merkitsevät. Siskoilleni pystyn tämän joten kuten sanomaan, koska olen heidän kanssaan paljon läheisempi, mutta muiden kanssa se on lähestulkoon mahdotonta. Tämä ärsyttää minua suuresti, sillä haluaisin oikeasti pystyä sanomaan äidilleni saman kasvotusten, mistä tämän tekstin alussa kirjoitin. Varmaan hänestäkin  tuntuisi hyvältä huomata, että häntä arvostetaan ja että hän on edelleen tärkeä.

2. Ottamaan vastaan rakentavaa tai negatiivista palautetta

Minä olen tässä erittäin, erittäin huono. Minussa on lievän perfektionistin vikaa ja haluaisin onnistua heti ensimmäisellä kerralla, minkä takia tuntuu pahalta huomata muiden kommenteista etten olekaan onnistunut täydellisesti. Olen jo oppinut jonkin verran muuttamaan suhtautumistani rakentavan palautteen suhteen positiivisemmaksi, mutta negatiivisen palautteen saaminen on minulle vieläkin iso juttu. Sitä on vaikea käsitellä. En oikein vieläkään tiedä, miten tässä voisin parantaa suoritustani. Kyllä kai sekin on hieman jo parantunut varsinkin nykyisessä opiskelupaikassani kaikkien projektien, raporttien ja ryhmätöiden myötä, mutta vielä on paljon töitä tällä saralla.

Tunnustusten aika

(Päivitetty 16.4.2012)

Olen keskittynyt ehkä liikaakin miesten parjaamiseen. Minä nyt vain satun olemaan seksuaaliselta suuntautumiseltani heteroseksuaali, eli minulla ei siis ole hirveästi kokemusta naisista. Olen kyllä kerran pussannut naista kokeilumielessä, tosin alkoholin vaikutuksen alaisena, mutta ei se herättänyt mitään tunteita. Hmm, huulikiilto oli kyllä kivan makuista... Joka tapauksessa, ainut nainen, jonka minä tunnen läpikotaisin on minä itse – kukas muukaan? Minullakin on huonot puoleni, mutta yritän lohduttautua sillä, että edes tiedostan ne. Harmi, että ne huonot puolet tuntuvat välillä olevan niin ylivoimaisia.

Ensinnäkin, osaan olla äärettömän neuroottinen. Se on varmaan tullut jo ilmi tähänastisista kirjoituksistani. En vain voi sille mitään! Olen niin tottunut pettymyksiin ja ikäviin yllätyksiin, että en osaa enää oikein kuvitella tapailevani ketään ilman näitä ikäviä lisämausteita. Kyse ei ole siitä, etten haluaisi, ei todellakaan. Ehkä ennen tarkoituksella etsinkin käsiini niitä mulkkuja, joiden kaikki tiesivät olevan kunnottomia pelimiehiä, mutta nykyään asiat ovat aivan toisin. Tai no, yleensä ne kuitenkin loppupeleissä paljastuvat kunnottomiksi pelimiehiksi tänäkin päivänä, mutta ainakin sain aivan erilaisen kuvan alussa ja sen takia heihin ihastuinkin. Tämä ei tee neuroottisuudestani yhtään sen helpompaa käsitellä, koska yleensä pelkoni käyvät toteen. En tiedä johtuuko se juuri siitä, että pelkään niin tapahtuvan, vai siitä, että suurin osa miehistä oikeasti on mulkkuja. Manaanko minä oikeasti neuroottisuudellani pahan esiin kaikissa niissä tyypeissä, pelotanko minä heidät pois sitoutumishalullani? Se on tavallaan niin ironista, sillä ennen (sanotaan nyt 3-4 vuotta sitten) minä olin se sitoutumispelkoinen, joka halusin vain leikkiä, ja jouduin olemaan inhottava mukaville tyypeille, jotka eivät sitä ansainneet. Itse asiassa ”joutua” on väärä sana, sillä ei kenenkään ikinä tarvitse olla kenellekään inhottava ja paskamainen. Minä olin vain pelkuri enkä uskaltanut sanoa suoraan ei kiitos. Karma's a bitch... Ei neuroottisuuteni niistä mukavista tyypeistä johdukaan. Miten se edes voisi, kun deittailemani normaalit mukavat tyypit voidaan laskea alle yhden käden sormilla? Joka tapauksessa, nyt kun minä olen hieman järkevöitynyt ja tiedän mikä on oikein ja mitä oikein haluan, saan itse paskamaista kohtelua. Minun on kyllä pakko myöntää, että itse en ole ikinä ollut niin hirveä kuin minulle ollaan oltu. Oli yksi tyyppi, josta kävi ilmi, että hän onkin naimisissa ja hänellä on lapsi. En tavannut häntä enää sen jälkeen, kun sain tietää asiasta yhteiseltä tutultamme. Tämä tuttu myös kertoi minulle mulkun sanoneen, että mistä vitusta se muija sai tietää kaiken sen, koska nyt se ei ikinä pääse suoraan puhuttuna painamaan mua. Tulipa ihan hirveän kiva olo sen jälkeen. Ja se vielä vaikutti niin mukavalta ja kohteliaalta – niin kypsältä. Lisäksi sain kestää henkistä ja jollain tavalla myös fyysistä väkivaltaa eksäni suunnalta. Myöhemmin sain tietää hänen myös pettäneen minua. Olipa yllätys. Miten voin edes yrittää selittää kenellekään neuroottisuuteni syitä, jos joku niitä ihmettelee, kun tuntuu niin pahalta puhua näistä asioista?

Toinen huono puoleni on läheisyyden pelko, mikä oikeastaan juontaa juurensa juuri neuroottisuudestani ja sen aiheuttajista. Minua alkaa ahdistaa, jos mies jota olen juuri alkanut tapailla, puhuu minulle pehmeitä ja kertoo kuinka paljon minusta tykkää. Pelkään, että se on vain paskapuhetta enkä voi uskoa sitä todeksi. En osaa vastata siihen mitenkään, koska mitä jos se ei kestäkään? Jos joku on kiltti, kunnollinen, hellä ja huomaavainen, minulle tulee epämukava olo, ihan kuin jokin olisi pielessä. Se tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Jos en ole täysin 100% varma toisen tunteista, en uskalla kertoa mitä oikeasti tunnen ja kuinka paljon välitän. On niin vaikeaa tulla kuorestaan ulos ja ehkä sen takia saatan vaikuttaa todella kylmältä joidenkin ihmisten mielestä. En myöskään jollain tapaa pidä fyysisestä kosketuksesta, esim. halailusta, ainakaan kovin alkuvaiheessa. Tai siis... tätä on kyllä tosi vaikea selittää. Minä oikeasti pidän halailusta ja toisen lähellä olemisesta, mutta se on minulle joskus uskomattoman vaikeaa. En osaa halata ihmisiä tai ylipäätään ottaa fyysistä kontaktia oma-aloitteisesti ilman rohkaisua. Vasta sitten kun oikeasti uskon, että tyyppi puhuu totta ja oikeasti välittää minusta, uskallan rentoutua.

Kolmas ongelmani on mustasukkaisuus. En ennen ollut ollenkaan mustasukkainen, en edes osannut olla. En tarkoita ettenkö olisi välittänyt ollenkaan siitä, pokaileeko mies muita naisia samaan aikaan, en vain osannut edes ajatella sitä ja stressata siitä. Eksäni valittikin minulle jo alkuvaiheessa siitä, että en ole yhtään mustasukkainen hänen tekemisistään. Itse hän kyllä oli mustasukkainen. Se meni jopa niin pitkälle, etten saanut lähteä kavereideni kanssa reissuun tai baariin. Jos uskalsin väittää vastaan ja sanoa, että oikeasti halusin mennä, sain aikaan vuosisadan riidan. Lopulta en enää jaksanut riidellä vaan alistuin hänen tahtoonsa enkä enää edes halunnut lähteä minnekään, vain jotta välttäisin ne kauheat riidat. Huoh. Joka tapauksessa, eksäni käsitti mustasukkaisuuteni puutteen niin, etten minä välitä hänestä tarpeeksi. Tämän takia hän alkoi tarkoituksella tehdä asioita, jotta saisi minussa heräämään mustasukkaisuuden tunteita. Hän onnistui siinä erittäin hyvin. En ymmärrä, miksi kestin häntä niin pitkään ja miksi annoin hänen tehdä niitä asioita puuttumatta niihin mitenkään tai sanomatta, kuinka pahalta se kaikki minusta tuntui. Nyt tuntuu ihan siltä, kuin joku olisi avannut mustasukkaisuuden pullon korkin, enkä minä saa sitä enää kiinni. Ei välttämättä edes ole mitään syytä olla mustasukkainen, mutta jotenkin minä vain pienessä mielessäni keksin kuvitteellisia (ja joskus ei niin kuvitteellisia) juttuja, joista olla mustis.

Minä en vaadi mieheltä mitään muuta kuin kiltteyttä ja aikaa. Joku joskus sanoi, että aika on ihmisen kallisarvoisin omaisuus. Niin onkin, mutta jos se toinen ihminen on oikeasti sen arvoinen, minä olen ainakin valmis antamaan sen lahjan. Miksi on niin vaikeaa saada sitä siltä toiselta?

”From my experience, honey, if he seems too good to be true—he probably is.”

-Samantha Jones

 (kuva: we heart it)

Nice guys finish last

Silloin muutama päivä sitten koulussa oli tosi mielenkiintoinen alustava luento etiikasta liiketaloudessa. Opettaja käsitteli lyhyesti Sokrateen ajatuksia siitä, syntyykö ihminen hyvänä vai pahana. Sokrateen mukaan ihminen syntyy hyvänä ja kun lapsi kasvaa, hän oppii tietämään enemmän kaikesta. Tämän myötä hän myös oppii mikä on oikein ja tekee niin. Minä en usko tähän. Olen miettinyt tätä paljon, varsinkin itseni kohdalla. Olenko minä oikeasti hyvä ihminen? Haluaisin ainakin kovasti olla. Mutta teenkö minä loppujen lopuksi aina oikein? En oikein usko. Usein kun teen vääriä päätöksiä, tiedän kyllä niiden olevan väärin mutta en jaksa aiheuttaa itselleni syyllisyyttä siitä, että teen väärin. Sysään nämä syylliset ajatukset syrjään ja suljen ne pois mielestäni. Ihminen on minun mielestäni loppujen lopuksi itsekkäin olento mitä maa päällään kantaa – melkeinpä kaikki päätöksemme perustuvat itsekkäisiin motiiveihin. ”Kunhan minulla on hyvä olla, kunhan minä hyödyn tästä jotain.” Se on kauhea ajatus, mutta päivä päivältä uskon siihen enemmän.

Minun mielestäni ihminen ei synny hyvänä tai pahana, vaan on eräänlainen tabula rasa, joka on altis kaikille vaikutuksille, olivatpa ne sitten hyviä tai pahoja. Yhteiskunta sitten muokkaa meistä sellaisia ihmisiä, kuin sen yhteiskunnan normit määräävät. Tämähän näkyy jo tutkimuksissa identtisistä kaksosista – identtiset kaksoset, jotka on erotettu syntymässä ja kasvatettu täysin eri ympäristöissä, ovat myös aikuisena ulkoisesti erinäköisiä, vaikka heidän geeninsä periaatteessa määräävät heidän olevan täysin identtisiä. Ympäristöllä on niin suuri vaikutus meihin, että se on jo melkein pelottavaa.

On niin helppoa olla paha, paljon helpompaa kuin olla hyvä. Oletetaan vaikka, että haluat lopettaa parisuhteen, mutta sinusta tuntuu pahalta sanoa suoraan sille toiselle, ettet halua enää olla hänen kanssaan. Yrität mukamas säästää hänen tunteitaan ja olla sanomatta mitään, antaen homman kuivahtaa kasaan. Ehkä kuvittelet olevasi hyvä ihminen, kun et sanonut rumasti etkä loukannut toisen tunteita, mutta oikeasti säästitkin vain omia tunteitasi. Et halunnut käsitellä sitä syyllisyyttä mikä automaattisesti tulee, kun satutat toista ihmistä. Onko tämä sitten oikein? Olen itsekin syyllistynyt tähän ja poden siitä vieläkin huonoa omatuntoa, mutta on niin paljon helpompaa olla vain ajattelematta niitä asioita.

Yhteiskunta kasvattaa meistä jo lapsesta asti itsekkäitä ”jos et mitään ota, niin et kyllä mitään saakaan” –periaatteella. Saatamme syntyä tyhjänä tauluna, mutta yhteiskunta opettaa meitä olemaan pahoja opettamalla meitä olemaan itsekkäitä ja ajattelemaan vain omaa napaamme. Ihmiset bussissa eivät nouse paikaltaan, kun huonosti kävelevä mummo astuu bussiin. Ihmiset tönivät toisiaan kiireessä, vaikka siinä vieressä olisi ollut aivan hyvin tilaa kävellä. Ihmiset haluavat, että muut kuuntelevat heidän ongelmiaan, mutta kun joku haluaisi heidän kuuntelevan, niin kiviäkin kiinnostaa. Ihan kuin ihmiset olisivat toistensa kanssa tekemisissä vain hyväksikäyttääkseen toisiaan. Tämä suututtaa minua uskomattoman paljon, mutta olen voimaton kun asialle pitäisi tehdä jotain. En minä voi mitenkään vaikuttaa näihin asioihin ja miten muut ne hoitavat, miten edes voisin? On niin turhauttavaa, kun näen näitä asioita jokapäiväisessä elämässäni voimatta kuitenkaan tehdä niille mitään. Olisi helpompaa, jos en ajattelisi näitä asioita ikinä. Kaverini aina sanovatkin minulle, että ajattelen liikaa, ja kyllähän minä sen tiedän. Ehkä tieto tosiaan lisää tuskaa.

Ehkä on kuitenkin turhaa ajatella mitä muut ihmiset tekevät. Loppujen lopuksihan tärkeintä on, miten sinä elät omaa elämääsi. Mitä väliä on sillä, miten muut elävät omaansa, minä ainakin haluan pyrkiä olemaan hyvä ihminen, vaikka välillä se tuntuukin loputtomalta taistelulta. Ehkä tietynlainen lievä välinpitämättömyys on kuitenkin joskus tarpeen, koska jos pysähtyisin joskus oikeasti ajattelemaan liikaa näitä asioita, pääni varmaan hajoaisi.

Don't take me for granted

Tänään on ollut vaikea päivä. On ollut taas niin paljon kouluhommia tehtävänä enkä mä ole ehtinyt saada sitä omaa aikaa ajatteluun ja vaan juttujen... käsittelemiseen. Kun en ehdi missään vaiheessa oikein lataamaan akkuja, musta tulee henkisesti vähän epävakaa, hermostun kaikesta ja kaikki ärsyttää, ja pinna menee poikki tosi nopeasti. Hieno esimerkki on tämänaamuiset ruotsin tunnit. Tuli niin jäätävä vitutus niiden tuntien aikana, että teki mieli vaan painella pois sieltä etuajassa tavarat lennellen, että vaan pääsisin tupakalle rauhoittumaan. En kuitenkaan lähtenyt, koska onnistuin jotenkin hillitsemään itseni. Tyydyin vaan naksuttelemaan mun rystysiä, vaikka mun nivelet ei siitä tykänneetkään. Mutta se auttoi hetkellisesti.

Mä olen miettinyt, että mitkä ovat niitä huonoja signaaleja miehessä. Sain kasaan jonkunlaisen listan, kai se on eräänlainen top5, mutta ei kuitenkaan missään paremmuus- tai pahemmuusjärjestyksessä.

1. Liika alkoholin käyttö – en yleensäkään tykkää liiallisesta alkoholinkäytöstä, oli sitten kyse miehistä tai naisista. En ole mikään absolutisti, mutta en aina ymmärrä sitä tarvetta vetää kauheat kännit. Kuitenkin teet jotain tyhmää sen illan aikana tai käyttäydyt kuin ääliö, ja seuraavana päivänä saa potea morkkista, kun miettii että mitä tuli taas tehtyä. Kyllä mäkin välillä koen tarvetta nollata, mutta että joka viikonloppu? Miksei voisi mennä vaan parille kavereiden kanssa silloin tällöin?

2. Vain umpikännissä soittelu – ”Kiva kun ajattelet mua muulloinkin.” Lähinnä alkaa vituttaa, jos joku soittaa aamuneljältä ja herättää vain mongertaakseen luuriin jotain käsittämätöntä. Yleensä näistä tyypeistä ei kuulu selvinä aikoina yhtään mitään, ja yleensä nämä puhelut liittyvät jotenkin vielä kaiken lisäksi kohtaan 3.

3. Soittelu vain ja ainoastaan seksin toivossa – Tulee väistämättä sellainen fiilis, että ei sitä muu kiinnosta. Tämä on varmasti hyvin totta ja samalla myös uskomattoman loukkaavaa. Joo, kiva että haluat mua, yritetään ottaa se kohteliaisuutena, mutta mä haluan muutakin. Hyvin luultavasti se onnellinen, joka saa kyseisen booty callin, ei edes ole ainut listalla. Jos satut sanomaan ei, niin kyllä sen miehen puhelimesta löytyy aina uusi numero, mihin soittaa. Kaikista paras booty call, minkä itse olen henkilökohtaisesti saanut, meni jotakuinkin näin:

Mulkku: ”Moiiiiikkkaa!”

Minä: ”Moikka, ootko kännissä?”

Mulkku: ”No joo, kyllähän mä vähän taidan olla! Missä sä oot?” (mitä vähättelyä!)

Minä: ”Ookoo... Oon himassa, just tulin suihkusta.”

Mulkku: ”Hei mua panettaa, tuu meilleeeee!”

Minä: ”Öö, en taida.”

Mulkku: ”No mä tuun sit teille!!”

Minä: ”Se ei nyt kyllä käy valitettavasti päinsä.”

Mulkku: ”Okei moikka.”

Ja niin sain luurin korvaani. Luojan kiitos.

4. Itsestäänselvyytenä ottaminen – ei soitella pitkään aikaan, mutta sitten kun taas soitellaan, niin kaikkihan on ihan fine, vai mitä?! Ei jakseta nähdä vaivaa toisen eteen tai tehdä yhtään omia uhrauksia, koska kyllähän mä niitä teen ihan tarpeeksi sen toisenkin edestä. ”And I bet she always be exactly where I left her at.”* Ehkä joku päivä niin ei enää ole.

5. Työnarkomaanius – On hienoa, että jaksaa painaa duunia ja on halua tehdä muutakin kuin maata himasohvalla bissepullo kourassa lätkää tuijottaen, mutta rajansa kaikella. Jos työ vie kaiken ajan eikä jää yhtään vapaa-aikaa, niin milloin ehtii rentoutua? Milloin ehdit saada sitä oikeaa latautumisaikaa, jolloin voi setviä omia ajatuksiaan? Ehkä työnarkomaanius kertoo laajemmasta ongelmasta – ehkä elämä on niin tyhjää, että se tyhjiö pitää täyttää koko ajan jollain, ts. työllä, tai sitten on jostain syystä henkisesti paha olla ja työnteko vie ajatukset muualle. Joka tapauksessa, terveempää olisi aina keskustella asioista, kuin haudata ne työnteolla. Ja vaikkei ongelmia olisikaan vaan ihan oikeasti rakastaisi työtään niin paljon, että tekee 60-tuntisia viikkoja vapaaehtoisesti (wtf?!), niin jos elämässä on joku toinenkin henkilö, pitäisi häntäkin ajatella välillä. Minä en ainakaan halua jäädä kakkoseksi kenellekään, varsinkaan töille, kakkossija on niin nähty. Tässä vaiheessa miehen pitäisi minusta hieman priorisoida asioitaan ja päättää mikä on oikeasti tärkeää, ihmissuhteet vai työ.

Onneksi voi avautua kirjoittamalla. Sydän tuntuisi varmaan raskaalta kuin lyijy, jos en saisi jonnekin vuodatettua näitä mun ajatuksiani. Ensi kerralla mä kirjoitain jostain vähän iloisemmasta tosin, tänään koulussa oli tosi mielenkiintoinen luento etiikasta, mikä herätti mussa paljon ajatuksia ihmisen mahdollisesta hyvyydestä tai pahuudesta. Työstän sitä vaikka nyt tässä pääsiäislomalla, kun on aikaa! Tai no, ei oikeastaan ole, mutta kyllähän sitä mieluummin blogia kirjoittaa kuin kouluhommia.

 (kuva: www.123rf.com)

* Fabolous feat. Trey Songz – Last Time