BFF

(kuva: we heart it)

Tämä kouluvuosi alkaa pikkuhiljaa olla pulkassa, mikä tuntuu uskomattomalta. En voi uskoa, että olen päässyt jo yli puoliväliin opinnoissani. Olen ylittänyt itseni, sillä tämä on minulle ensimmäinen kerta. Ulkomailla opiskellessani pääsin melkein puoliväliin, ennen kuin minun oli pakko lopettaa. Ei se ollut helppoa silloin eikä se ole ollut helppoa nytkään. Viime vuosi meni koulun ja kaiken muunkin puolesta melkein niin penkin alle kuin vain voi. Viime kouluvuosi oli yhtä taistelua parisuhteen ja kaiken kanssa ja koska olin tyhmä, panostin mieluummin kuolevaan parisuhteeseen kuin opintoihini. Taisin olla kaiken lisäksi se ainut osapuoli joka siihen panosti. Kiitoksena siitä paskasta minulla on rästissä pienehkö kasa kursseja viime vuodelta. Enhän minä oikeastaan voi kuitenkaan syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni, minähän se olin joka päätin tuhlata aikaani tyhmyyksiin. Toisaalta taas se aika on opettanut minulle paljon. En voi tarpeeksi toistaa tätä itselleni ja muille – olen oikeasti kiitollinen kaikista niistä kauheista jutuista, koska nyt tiedän mitä minun ei tarvitse enää ikinä kestää, jos en halua. Ei kukaan pakota sinua kuuntelemaan loukkauksia ja kestämään manipulointia ja muuta sellaista paskaa. Sinä itse päätät haluatko olla siinä tilanteessa vai et, ja minä päätin, että olen mieluummin loppuelämäni yksin kuin enää ikinä sellaisessa parisuhteessa. En vain voi välttyä sen parisuhteen seurauksilta – jos kuvittelen näkeväni hänet jossain, minuun iskee pakokauhu ja pulssini nousee enemmän kuin salilla ollessani. Kaikista pahinta on, että yksi asiakkaista työpaikallani näyttää aivan häneltä ja aina, kun hän tulee minun kassalleni, minun pitää oikeasti pinnistellä ollakseni hänelle ystävällinen, vaikka se miesrukka ei ole tehnyt yhtään mitään väärää. No, se siitä.

Viime syksy oli myös uskomattoman rankka, ei kuitenkaan miesasioiden takia, vaan puhtaasti koulun takia. Ryhmäni ja minä saimme yhdeltä lääkealan yritykseltä toimeksiannon ja teimme heille ilmaiseksi mittavan projektin, jonka takia saimme monesti olla koululla aamukahdeksasta iltayhdeksään. Sen ohella piti hoitaa kaikki muut projektit ja tehtävät sekä oma työ. Tarpeetonta kai sanoa, että olin aivan loppu joululomalle päästessä. Kolmen viikon löhöily teki kuitenkin hyvää ja jaksoin taas panostaa tammikuussa kouluun. Ei tämäkään helppoa ole ollut, mutta aika on silti mennyt uskomattoman nopeasti. Tuntuu vain siltä, että kaikki hommat ovat kasaantuneet tänne loppupäähän ja tuntuu surrealistiselta, että saisin ne kaikki ikinä hoidettua, vaikka itse asiassa suurin osa onkin jo hoidettu.

Kaikesta tästä minut on auttanut läpi kavereideni tuki. Erityismaininnan ansaitsee kuitenkin pikkusiskoni, joka on aina jaksanut kuunnella minua, kun minulla on ollut ongelmia. En tiedä mitä ne ihmiset, joilla ei ole parasta ystävää, tekevät näissä tilanteissa. Minun pikkusiskoni on minun paras ystäväni ikinä. Hän tuntee minut läpikotaisin, tietää minun jokaikisen virheeni ja huonon puoleni, mutta myös ne hyvät puolet. Hän tietää kaikki ne kerrat, kun olen mokannut, isosti tai pienesti. Hän on se tyyppi, joka nähdessään minun itkevän, kysyy minulta kuka on se mulkku, joka sai minut itkemään. Hän on aina siellä taustalla, valmiina auttamaan.

On oikeastaan outoa, että olemme nykyään niin läheisiä, koska vaikka pienenä leikimmekin paljon yhdessä, emme ikinä leikkineet samassa kaveriporukassa. Teineinä olimme melkeinpä vihollisia, mikä nyt ei ole mikään ihme. Olihan meillä kotona kolme hormonien vallassa olevaa teinityttöä, pakkohan siinä on tulla yhteentörmäyksiä. Lähennyimme lopullisesti, kun palasin kotiin ulkomailta. Aloimme hengailla samassa kaveriporukassa ja tehdä samoja juttuja, olimme aina yhdessä. Järkytyinkin suuresti, kun pikkusiskoni lähti melkein kaksi vuotta sitten itse opiskelemaan ulkomaille. Minä itkin viikon sen jälkeen. Totta kai olin iloinen hänen puolestaan ja hänen saamastaan upeasta mahdollisuudesta, mutta samalla pelkäsin itsekkäästi itseni puolesta. Kenen puoleen minä nyt kääntyisin ongelmieni kanssa? Pääsin kuitenkin yli surustani, mutta silti tuntui siltä kuin jotain puuttuisi. Vieläkin tuntuu siltä. Ehkä vuoden kuluttua hän palaa jo takaisin Suomeen suorittamaan maisterin tutkintoa.

Pikkusiskoni on tulossa taas ylihuomenna käymään Suomessa pariksi viikoksi, mikä tuntuu jotenkin epätodelliselta. Ihanalta, mutta epätodelliselta. En kuitenkaan malta odottaa hänen tuloaan. Onneksi luennotkin loppuvat periaatteessa tämän viikon jälkeen, enää pitää vain jaksaa loppurutistus. Sen jälkeen alkaa ihana neljän kuukauden kesäloma, jonka tosin vietän suurimmaksi osaksi töissä. Jos saan pidettyä kesälomani töistä siihen aikaan kuin toivoinkin, pääsen ehkä moikkaamaan siskoa ulkomaille viikoksi tai pariksi.

Jokainen tarvitsee oman parhaan ystävän.