Silloin muutama päivä sitten koulussa oli tosi mielenkiintoinen alustava
luento etiikasta liiketaloudessa. Opettaja käsitteli lyhyesti Sokrateen ajatuksia
siitä, syntyykö ihminen hyvänä vai pahana. Sokrateen mukaan ihminen syntyy
hyvänä ja kun lapsi kasvaa, hän oppii tietämään enemmän kaikesta. Tämän myötä
hän myös oppii mikä on oikein ja tekee niin. Minä en usko tähän. Olen miettinyt
tätä paljon, varsinkin itseni kohdalla. Olenko minä oikeasti hyvä ihminen?
Haluaisin ainakin kovasti olla. Mutta teenkö minä loppujen lopuksi aina oikein?
En oikein usko. Usein kun teen vääriä päätöksiä, tiedän kyllä niiden olevan
väärin mutta en jaksa aiheuttaa itselleni syyllisyyttä siitä, että teen väärin.
Sysään nämä syylliset ajatukset syrjään ja suljen ne pois mielestäni. Ihminen
on minun mielestäni loppujen lopuksi itsekkäin olento mitä maa päällään kantaa –
melkeinpä kaikki päätöksemme perustuvat itsekkäisiin motiiveihin. ”Kunhan
minulla on hyvä olla, kunhan minä hyödyn tästä jotain.” Se on kauhea ajatus,
mutta päivä päivältä uskon siihen enemmän.
Minun mielestäni ihminen ei synny hyvänä tai pahana, vaan on eräänlainen
tabula rasa, joka on altis kaikille vaikutuksille, olivatpa ne sitten hyviä tai
pahoja. Yhteiskunta sitten muokkaa meistä sellaisia ihmisiä, kuin sen yhteiskunnan
normit määräävät. Tämähän näkyy jo tutkimuksissa identtisistä kaksosista –
identtiset kaksoset, jotka on erotettu syntymässä ja kasvatettu täysin eri
ympäristöissä, ovat myös aikuisena ulkoisesti erinäköisiä, vaikka heidän
geeninsä periaatteessa määräävät heidän olevan täysin identtisiä. Ympäristöllä
on niin suuri vaikutus meihin, että se on jo melkein pelottavaa.
On niin helppoa olla paha, paljon helpompaa kuin olla hyvä. Oletetaan
vaikka, että haluat lopettaa parisuhteen, mutta sinusta tuntuu pahalta sanoa
suoraan sille toiselle, ettet halua enää olla hänen kanssaan. Yrität mukamas
säästää hänen tunteitaan ja olla sanomatta mitään, antaen homman kuivahtaa
kasaan. Ehkä kuvittelet olevasi hyvä ihminen, kun et sanonut rumasti etkä
loukannut toisen tunteita, mutta oikeasti säästitkin vain omia tunteitasi. Et
halunnut käsitellä sitä syyllisyyttä mikä automaattisesti tulee, kun satutat
toista ihmistä. Onko tämä sitten oikein? Olen itsekin syyllistynyt tähän ja
poden siitä vieläkin huonoa omatuntoa, mutta on niin paljon helpompaa olla vain
ajattelematta niitä asioita.
Yhteiskunta kasvattaa meistä jo lapsesta asti itsekkäitä ”jos et mitään
ota, niin et kyllä mitään saakaan” –periaatteella. Saatamme syntyä tyhjänä
tauluna, mutta yhteiskunta opettaa meitä olemaan pahoja opettamalla meitä
olemaan itsekkäitä ja ajattelemaan vain omaa napaamme. Ihmiset bussissa eivät
nouse paikaltaan, kun huonosti kävelevä mummo astuu bussiin. Ihmiset tönivät
toisiaan kiireessä, vaikka siinä vieressä olisi ollut aivan hyvin tilaa
kävellä. Ihmiset haluavat, että muut kuuntelevat heidän ongelmiaan, mutta kun
joku haluaisi heidän kuuntelevan,
niin kiviäkin kiinnostaa. Ihan kuin ihmiset olisivat toistensa kanssa
tekemisissä vain hyväksikäyttääkseen toisiaan. Tämä suututtaa minua
uskomattoman paljon, mutta olen voimaton kun asialle pitäisi tehdä jotain. En
minä voi mitenkään vaikuttaa näihin asioihin ja miten muut ne hoitavat, miten
edes voisin? On niin turhauttavaa, kun näen näitä asioita jokapäiväisessä
elämässäni voimatta kuitenkaan tehdä niille mitään. Olisi helpompaa, jos en
ajattelisi näitä asioita ikinä. Kaverini aina sanovatkin minulle, että
ajattelen liikaa, ja kyllähän minä sen tiedän. Ehkä tieto tosiaan lisää tuskaa.
Ehkä on kuitenkin turhaa ajatella mitä muut ihmiset tekevät. Loppujen
lopuksihan tärkeintä on, miten sinä elät omaa elämääsi. Mitä väliä on sillä,
miten muut elävät omaansa, minä ainakin haluan pyrkiä olemaan hyvä ihminen,
vaikka välillä se tuntuukin loputtomalta taistelulta. Ehkä tietynlainen lievä välinpitämättömyys
on kuitenkin joskus tarpeen, koska jos pysähtyisin joskus oikeasti ajattelemaan
liikaa näitä asioita, pääni varmaan hajoaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti