Elämänkoulu

Mitä asioita olen tähän mennessä oppinut ainakin osittain?

1. Pyytämään apua

Tämä on ehkä yksi tärkeimmistä asioista, mitä olen oppinut. Minulla oli aikoinaan erittäin vaikeaa lukiossa ja ensimmäisessä opiskelupaikassani. En osannut enkä halunnut pyytää apua keneltäkään, vaikka painin erittäin suurten ongelmien kanssa. Tähän oli kolme syytä. Osaksi se oli ylpeyttä, koska halusin selviytyä yksin ja näyttää muille, että pystyn siihen kyllä. Osaksi se oli pelkuruutta, koska en halunnut kuormittaa muita ongelmillani. Osaksi se oli häpeää, koska minua hävetti myöntää, etten onnistunut jossain yksin. Se tuntui nololta, koska minulle oli aina painotettu, että elämässä pitää pärjätä, kävi mitä kävi. Jos jotain aloitit, niin sen saatoit myös loppuun. Ehkä juuri sen takia etten osannut pyytää apua, opiskeluni ensimmäisessä opiskelupaikassa kariutuvat ja palasin takaisin kotiin kahden vuoden jälkeen. Kaikesta huolimatta se oli hyvä kokemus, koska sen ansiosta olen ymmärtänyt, ettei aina tarvitse pärjätä yksin eikä kaikkea tarvitse kestää ilman perheen ja ystävien tukea. Lisäksi tämän kokemuksen myötä minun ja äitini välini lämpenivät huomattavasti ja huomasin, että voin kertoa hänelle melkeinpä kaikesta, mikä minua painaa. Hänestä on ollut minulle korvaamaton apu enkä tiedä mitä tekisin ilman häntä. On oikeasti totta, että lapsi tarvitsee aina äitiään, oli sitten kuinka vanha tahansa. Kenen muun luokse voit aina mennä pyytämään apua?

 

2. Sanomaan kiitos

Joskus ennen vanhaan, jos sain kohteliaisuuden joltain, liittyipä se sitten ulkonäkööni tai johonkin tekemiseeni, ensireaktioni oli ”älä nyt viitsi, eikä”. Muistan joskus yläasteella yhden tytön sanoneen minulle, että olen ”klassisen kaunis”. Tuhahdin vastaukseksi jotain epämääräistä ja oletin sen olevan jonkin asteista vittuilua, vaikka tiesin oikeasti kyseisen tytön olevan erittäin mukava ja hyväntahtoinen, vaikka hän olikin yksi luokan suosituimmista. Tiedän, että tämä johtui ja johtuu edelleen vain ja ainoastaan huonosta itsetunnosta. Oli niin vaikea uskoa, että jonkun mielestä minussa voisi olla jotain kehumisen arvoista. Ehkä osasyynä tähän oli se, että en todellakaan pukeutunut kovin hyvin yläasteaikoinani enkä käyttänyt lainkaan meikkiä, vaikka ehkä olisi ollut syytä. Olin saanut kuulla niin paljon ikäviä asioita itsestäni aiemmin, osa tahattomasti ja osa tahallisesti sanottuja, että oli vaikea uskoa jonkun oikeasti tarkoittavan niitä hyviä asioita. Nykyään kuitenkin, kun olen oppinut tuntemaan itseni paremmin ja hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, puutteineni ja etuineni, uskon ihmisiä kun he antavat minulle tunnustusta jostain aikaansaannoksestani. Ehkä aluksi aivoni yrittävät väittää minulle, etteivät he puhu totta, mutta loppujen lopuksi tuntuu hyvältä kuulla kehuja, kun tietää itsekin syvällä sisimmässään niiden olevan oikeasti totta. Lisäksi olen oppinut sanomaan kiitos, kun olen saanut apua joltain henkilöltä. Haluan osoittaa, että minulle ei ole aivan se ja sama, kuka minua on auttanut, olipa kyse sitten kuinka pienestä asiasta tahansa. Minusta itsestänikin tuntuu hyvältä, kun olen auttanut jotakuta ja saan kiitoksen siitä. Silloin tuntuu siltä, että se oikeasti merkitseekin jotain.

3. Sanomaan ei

Olen ymmärtänyt, että minun ei ole aina pakko suostua kaikkeen, mitä minulta pyydetään. Aina ei voi asettaa muita etusijalle. Huomasin tämän itse asiassa taas toissa päivänä, kun yksi työkaverini kysyi voinko tehdä hänen maanantain työvuoronsa, koska hänen pitää tehdä koulutyötä ja oli unohtanut pyytää sen päivän vapaaksi. Ensireaktioni oli, että minun on pakko ottaa hänen vuoronsa, koska minulla on maanantai täysin vapaa ja se auttaisi työkaveriani suuresti. Tiesin kuitenkin samalla oman koulutyövuoreni odottavan minua kotona ja deadlinesuman lähentyvän ensi viikon lopussa, mutta silti tunsin velvollisuudekseni ottaa hänen työvuoronsa. Loppujen lopuksi kuitenkin päätin olla järkevä ja sanoa suoraan, etten voi ottaa hänen työvuoroaan, koska milloin minä muuten tekisin omia koulutöitäni?

Minä olen suoraan sanottuna liian miellyttämishaluinen. En haluaisi tuottaa kenellekään pettymystä tai pahaa mieltä, ja sen takia olenkin suostunut liian moniin pyyntöihin. Tämä johti yläasteella ja lukiossa siihen, että minulla ei ollut lainkaan vapaa-aikaa. Harrastin vanhempieni toivomuksesta sellonsoittoa 14 vuotta ja aikidoa seitsemän vuotta – aikidon tosin aloitin aivan oma-aloitteisesti veljieni vaikutuksesta ja sellonsoittoakin jatkoin, vaikka kukaan tuskin olisi minua sinne piiskan kanssa ajanut. Pahimpina aikoina minulla oli viikossa yhdet sellotunnit, kahdet eri selloryhmäharjoitukset, kahdet eri orkesteriharjoitukset, kahdet eri musiikkiteoriatunnit ja kahdet aikidoharjoitukset. Lukiossa tämä jatkui vielä pahempana, kun otin vanhempieni odotusten mukaisesti (tai no, isäni odotuksien mukaisesti) pitkän matematiikan, pitkän fysiikan, pitkän biologian ja pitkän maantiedon kurssit kaikkien muiden aineiden ohella. Tämä johti siihen, että lukion puolessa välissä lopetin kertaheitolla kaiken, paitsi yhdet sellotunnit ja rakastamani maantiedon ja biologian kurssit. En yksinkertaisesti enää pystynyt pitämään kaikkia lankoja käsissäni ja minun oli pakko sanoa ei. Yksi elämäni parhaita päätöksiä.

4. Puhumaan suoraan

En suoraan sanottuna (pun unintended) jaksa sitä, että ihmiset eivät suoraan sano mielipidettään oikeasti tärkeistä asioista. Esimerkiksi, jos joku tekee tai sanoo sinulle rumasti tai yleensäkin tavalla josta et pidä, sano suoraan että se ei miellytä sinua ja että sinua ei tule kohdella niin. Aivan kuten sanoin aiemmin, pitää arvostaa sitä toista ihmistä ja itseään sen verran, että sanoo suoraan mielipiteensä, koska asioiden lakaiseminen maton alle vain siirtää sen asian käsittelyä myöhemmäksi. Jossain vaiheessa ne asiat kuitenkin tulevat vastaan ja ne on pakko käsitellä, ja silloin myöhemmin se tuntuu paljon pahemmalta kuin jos olisit tehnyt sen heti. Toinen ihminen voi myös oppia itsestään ja mahdollisesti korjata käytöstään, jos sanot hänelle suoraan. Itse asiassa joku aika sitten yksi aikoinaan tapailemani henkilö kysyi minulta, miksi en halunnutkaan enää tapailla häntä. Ensin ajattelin sanovani jotain hetkisestä elämäntilanteesta ja jotain tyyliin ”vika oli minussa, ei sinussa”, kyllä te tiedätte nämä peruskliseet. Mietin hetken ja päätin kerrankin olla rehellinen. Tämä tyyppi oli itse asiassa sama, joka soitti minulle sen kaikkien aikojen booty callin. Ajattelin, että onko hän oikeasti niin tyhmä, ettei tajunnut mikä siinä hommassa mätti? Päätin olla ystävällinen ja kertoa hänelle suoraan, miksi en halunnut enää nähdä häntä. Syynä tähän olivat luonnollisesti kaikki ne kännipuhelut, useimmiten seksin toivossa, ja liiallinen juominen. Siis tämä tyyppi aloitti viikonlopun keskiviikkona, vaikka oli töissä. Facebook oli aina täynnä typeriä statuksia, tyyliin ”kuka lähtee tänään bisselleee???!!!” tai ”vitttuu oon fgniiin kgöäännissämj”. Niin... Kerroin tämän hänelle ja hän loukkaantui. Ylläri. En ottanut sitä pahalla, koska tiedän.. tai no siis, TOIVON hänen joku päivä ottavan opikseen minun sanomisestani, jos haluaa oikeasti muodostaa jonkun kanssa toimivan parisuhteen. Suoraan puhuminen saattaa sattua sillä hetkellä, mutta loppujen lopuksi teet vain palveluksen sille toiselle. Jos siis olet asiallinen.

En haluaisi kannattaa rumasti puhumista. Yritän elää elämääni siten, että jos minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin en sano mitään. Asiat voi minun mielestäni aina ilmaista kohteliaasti, mutta silti suoraan. Eri asia on sitten se, että haluaako ne ilmaista kohteliaasti. Jos joku alkaa vittuilemaan minulle päin näköä, niin en kyllä ala taputtelemaan sitä toista päälaelle ja sanomaan ”noh noh, äläs nyt viitsi”, vaan lataan samalla mitalla takaisin. Jos kerran puhutaan rumasti suoraan, niin sitten puhutaan. Ihmisillä tuntuu olevan joku kumma halu käyttää toisia ovimattoina ja talloa julmasti muiden yli, enkä haluaisi lähteä siihen peliin mukaan. Jos joku kuitenkin oikeasti puhuu minulle rumasti, minun on vaikea olla menemättä hänen tasolleen ja olla antamatta takaisin. Minua myös hieman harmittaa, koska tiedän minulla olevan keskivertoa paremmat verbaaliset taidot, ja minua vähän ärsyttää jos huomaan, ettei jostakusta ole minulle vastusta kinastelussa. Pitäähän sitä nyt vähän haastetta olla!

Mitä minun pitää oppia?

1. Osoittamaan, että välitän

Liittyen jo ainakin osittain oppimieni asioiden ensimmäiseen kohtaan, minun on opittava pääsemään yli estoistani ja näyttämään rakastamilleni ihmisille, että oikeasti välitän. Ette usko kuinka vaikeaa minulle on halata edes veljiäni tai vanhempiani, kun heillä on syntymäpäivät tai he ovat lähdössä matkalle. En vain jostain syystä kykene siihen, puhumattakaan siitä, että sanoisin heille kuinka paljon he minulle merkitsevät. Siskoilleni pystyn tämän joten kuten sanomaan, koska olen heidän kanssaan paljon läheisempi, mutta muiden kanssa se on lähestulkoon mahdotonta. Tämä ärsyttää minua suuresti, sillä haluaisin oikeasti pystyä sanomaan äidilleni saman kasvotusten, mistä tämän tekstin alussa kirjoitin. Varmaan hänestäkin  tuntuisi hyvältä huomata, että häntä arvostetaan ja että hän on edelleen tärkeä.

2. Ottamaan vastaan rakentavaa tai negatiivista palautetta

Minä olen tässä erittäin, erittäin huono. Minussa on lievän perfektionistin vikaa ja haluaisin onnistua heti ensimmäisellä kerralla, minkä takia tuntuu pahalta huomata muiden kommenteista etten olekaan onnistunut täydellisesti. Olen jo oppinut jonkin verran muuttamaan suhtautumistani rakentavan palautteen suhteen positiivisemmaksi, mutta negatiivisen palautteen saaminen on minulle vieläkin iso juttu. Sitä on vaikea käsitellä. En oikein vieläkään tiedä, miten tässä voisin parantaa suoritustani. Kyllä kai sekin on hieman jo parantunut varsinkin nykyisessä opiskelupaikassani kaikkien projektien, raporttien ja ryhmätöiden myötä, mutta vielä on paljon töitä tällä saralla.