The road to hell is paved with good intentions

                                                               

Tiedättekö te sen fiiliksen, kun ei ole ollut kuukauteen salilla, ja seuraavana päivänä tuntuu siltä kuin olisi jäänyt rekan alle. Mä jostain syystä luulin, että asiat menisi tällä kertaa eri tavalla, mutta olin kai väärässä. Taas. Kuinka monta kertaa pitää oikein lyödä päätänsä seinään? Luulisi sen auringon paistavan välillä tähänkin risukasaan.

Tiedättekö te myös sen kauhean fiiliksen, kun herää aamulla ihanaan uneen luullen sitä todeksi ja muistella sitä edellispäivän kauheaa painajaista, minkä yhtäkkiä muistaakin olevan totta ja sen unen olevan sun aivojen tekemä julma pila. Sen jälkeen raahaudut kolme tuntia myöhässä luennolle, yrität pitää naaman peruslukemilla koko päivän, kunnes raahaudut töihin, missä yrität kassalla hymyillä asiakkaille ja ajatella iloisia asioita... KUNNES se vuorovastaava tulee kysymään onko sulla kaikki hyvin, kun vaikutat vähän vaisulta, ja saat sanottua, että on vähän ongelmia tällä hetkellä. Ja kun se kysyy, että minkälaisia ongelmia, niin jostain vitun syystä paljastat, että kyse on miesongelmista. Tämän jälkeen kyseinen vuorovastaava karjaisee koko kaupan kuullen, niin että se puolikuuro dementikkomummokin kuulee siellä kaupan toisella puolella, ”AI MIESONGELMIA VAI?!”. Mä olisin voinut kuolla häpeästä. Siinä sitten yrittää olla välinpitämätön ja VV ystävällisesti taputtaa olalle ja sanoo, ”kyllä se siitä”, mikä on ehkä pahinta mitä voi tehdä. Jos on paha olla, niin viimeinen asia mitä haluaa, on se että joku yrittää halata tai koskettaa tai sanoa jotain lohduttavaa, koska se saa kaikki padot murtumaan ja jumalauta että on vaikeeta pitää niitä kasassa. Yritin pitää itkut sisällä, mutta en varmaan onnistunut siinä kauhean hyvin, kun sain asiakkailta vähän sääliviä katseita. Huoh. Näillä taas mennään.

Se oikeasti sattuu, kun sä teet kaikkesi ja annat kaikkesi, ja sitten tuntuu siltä, ettei se merkitse mitään. Se sattuu helvetisti. Mä en tiedä saanko mä ikinä parempaa tai ansaitsenko mä edes parempaa, mutta ainakin sen mä tiedän, että mä haluan parempaa. Tai en välttämättä parempaa, mutta ainakin mä haluan enemmän. Sitä miettii, olisiko voinut tehdä jotain enemmän, olisiko voinut tehdä jotain toisin, olikohan se vika mussa? Sen jälkeen makaa sängyssä ja valvoo yömyöhään, kun ei saa unta pahoilta ajatuksilta, mitkä syö sua sisältä. Ei kai sitä koskaan tiedä 100% varmasti, että miksi jotkut jutut menee niin kuin menee... Pitää aina kuitenkin muistaa, että ei ole tärkeää kuinka monta kertaa sä kaadut, vaan kuinka monta kertaa nouset ylös. Klisee, mutta totta.

Yritin piristää itseäni ehdottomalla mun homoduunikaverille, että jos ollaan molemmat sinkkuja vielä 10 vuoden kuluttua, niin mennään lumenaimisiin ja eletään seksittömässä avioliitossa, kuitenkin elättäen toisiamme ja näin mahdollistaen kivan elämäntyylin, johon ei yksin olisi varaa. Näin duunikaverikaan ei jää ilman perintöä, kun elää kunniallisessa ”liitossa” naisen kanssa. Kuulosti kuulemma hyvältä. Joo... Katotaan sitten 10 vuoden kuluttua.

He Wishes for the Cloths of Heaven

Had I the heavens' embroidered cloths,

Enwrought with the golden and silver light,

The blue and the dim and the dark cloths

Of night and light and half-light,

I would spread the cloths under your feet

But I, being poor, have only my dreams;

I have spread my dreams beneath your feet;

Tread softly because you tread on my dreams...

 

William Butler Yeats