"I never let schooling interfere with my education." -Mark Twain

Jätetään edellisen postauksen ihmissuhdeasiat hetkeksi ja siirrytään askelen numero yksi pohjustukseen. Työpaikka. Minä olen siitä hassu tapaus, että minulla ei ole kauheasti työkokemusta tämän ikäiseksi, ei ainakaan semmoista, mitä voisin merkitä erittäin laajaan ja vaikuttavaan CV:heni. Toki olen jakanut lehtiä 12-vuotiaasta ja vahtinut lapsia 14-vuotiaasta, mutta jostain kumman syystä nämä asiat eivät tee vaikutusta työnantajiin, kun haen vaikkapa hankintapäällikön assistentin paikkaa. Hmm, miksiköhän... Ymmärrän kuitenkin, että työn tekeminen omien taskurahojen eteen on opettanut minua arvostamaan rahaa, etenkin itse ansaittua sellaista, kun vanhemmillani ei ole ollut sitä minulle antaa. Joka tapauksessa, minulla on ollut tasan kaksi oikeaa työpaikkaa elämässäni. Kyllä, kuulitte oikein. Ja se toinen, ensimmäinen niistä, oli vielä eräässä pikaruokaketjun ravintolassa. Haluan tuoda erittäin selkeästi esille, että minulla ei ole kerrassaan mitään kyseistä pikaruokaketjua vastaan. Kuitenkin, lyhyttä mutta sitäkin tuskallisempaa uraani kyseisessä ravintolassa ei tehnyt niin uskomattoman piinalliseksi tämän monikansallisen yhtiön arvot tai toimintatavat, vaan erään vuorovastaavan uskomaton natsius. Esimerkkinä tästä on vaikkapa se kerta, kun olin ensimmäistä kertaa ikinä yövuorossa, klo 22.00-07.00, ja pääsin ensimmäiselle tauolleni aamukuudelta, kun ”ei nyt vaan ehtiny aikasemmin”. Kestin tätä työtä juuri alle 3 kuukautta, eli harjoitteluajan, vaikka pohdinkin jo ensimmäisen kuukauden jälkeen olisiko minulla rohkeutta irtisanoutua. En kuitenkaan uskaltanut, koska en halunnut luovuttaa. Olihan kyseessä ensimmäinen oikea työpaikkani ja halusin arvokasta työkokemusta. Lisäksi minulla oli silloin vielä sellainen käsitys, että luovuttaminen ja jonkun asian kesken jättäminen oli heikkouden merkki ja häpeä. Sittemmin olen päässyt eroon tästä käsityksestä, ehkä hieman liiankin tehokkaasti. Lopulta kuitenkin pelastava enkeli laskeutui taivaalta ulkomailla sijaitsevan opiskelupaikan muodossa ja pystyin vaivoin hillitsemään riemuani, kun kerroin asiasta esimiehelleni. Päiväni helvetissä olivat luetut, olin päässyt pakoon!

Seuraava ja samalla nykyinen työpaikkani amk-opiskelujen ohella supermarketissa on ollut huomattavasti miellyttävämpi paikka työskennellä, joskin työpäivää saattavat toisinaan varjostaa varkaudet, varkauden yritykset, väkivalta ja suunsoitto asiakkaiden suunnalta. Tähän kuitenkin on ehtinyt turtua vajaan kolmen vuoden aikana, ja vaikka asiakaskunta koostuukin laajasti elämäänsä kyllästyneistä valittajatyypeistä, narkkareista ja tapavarkaista, löytyy näistäkin ihmistyypeistä niitä oikeasti kivoja asiakkaita. Duunipaikasta tekee myös huomattavasti vähemmän paskamaisen se, että duuniporukan yhteishenki on uskomattoman hyvä. Siis aivan uskomattoman hyvä. Kolme vuotta on kuitenkin aiheuttanut turtumisen ohella myös sen, että haluan elämältäni muutakin. Jotenkin tuntuu pahalta haluta lähteä pois perheenkaltaisen duuniporukan luota, mutta pelko kaupan kassalle jäämisestä seuraaviksi 30 vuodeksi ajaa minua eteenpäin. Vaikka työ on helppoa ja suurimman osan aikaa ihan kivaa, niin...Kyllä te tiedätte.

Minä kuitenkin ihan oikeasti nautin asiakaspalvelusta, vaikka sitä voi joskus olla ehkä hieman vaikea uskoa juttujeni perusteella. Krhm... Jos ne asiakkaat siis ovat hyväkäytöksisiä ja asiallisia, eikä niillä ole jäätynyttä oksennusta parrassaan ja suihkussakin tulee käytyä useammin kuin silloin, kun taivaalta sattuu ripottelemaan vähän vettä. Viimeinen kohta pätee erityisesti kesällä, kun lämpömittari näyttää +30 astetta. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Mutta kuitenkin, jopa nykyisessä työpaikassani on mukavaa, kun vain asennoituu oikein. Siitä oikeastaan kaikki elämässä on kiinni, asenteesta. Jos se on kunnossa, niin kaikki sujuu paljon paremmin. En kuitenkaan halua jumiutua loppuelämäkseni kaupan kassalle treenaamaan kasvolihaksiani, sillä se on melko aivotonta hommaa loppujen lopuksi, eikä tällä palkalla hirveästi huvitella tai säästetä – melko yllättävää, vai mitä. Minulla on viime syksystä lähtien ollut projektina uuden työpaikan saaminen. Aikarajaksi olen asettanut tämän vuoden lopun, koska ensi vuoden alussa minulla alkaa opintoihini sisältyvä kuuden kuukauden työharjoittelu, ja siihen mennessä olisi tosiaan ihan kiva saada hankittua se harjoittelupaikka.  Ihan näin muuten vaan.

On itse asiassa hauska huomata, että aiemmin mainitsemani 30-40 –lukujen taitteen aikaisen ihannesaksalaisen ominaisuuksia suuresti omaava vuorovastaava opiskeli itse asiassa samaa alaa kuin mitä minä nyt opiskelen. Vielä hauskempaa oli huomata, että jos muistini vielä pelaa (syytä olisi, ei tässä nyt niin vanhoja olla), oli hän suorittamassa tuolloin omaa opintoihinsa kuuluvaa puolen vuoden työharjoittelua kyseisessä puljussa. Tottahan toki meitä on moneen junaan ja näin pois päin, mutta itse en ehkä valitsisi työharjoittelupaikakseni pikaruokaravintolaa. Harjoittelupaikanhan on tarkoitus edistää tulevaisuuden työuraa, kuvastaen sinun omia urahaaveitasi. Ideaalitilanteessa sinulle tarjotaankin pysyvää työtä kyseisestä lafkasta harjoittelun jälkeen, tai saat edes jalkasi niin sanotusti oven väliin ja luot tulevaisuuden kannalta elintärkeitä suhteita ja verkostoidut. Niin, itse en ehkä valitsisi pikaruokaravintolaa.

Öhöm. Asiaan palataksemme... Minulle on tapahtunut jotain, mitä en olisi ikinä uskonut – olen itse asiassa innostunut opiskeluaineestani! Tämä on minulle uusi ja outo tunne. Lähdin opiskelemaan liiketaloutta puhtaasti siitä syystä, että opiskeluni kahdessa aikaisemmassa opiskelupaikassa olivat kariutuneet ensin sijainnin ja toiseksi täysin väärän alan takia. Lisäksi välivuoden ja samalla vuoden kassalla täysipäiväisesti istumisen jälkeen olin melko kypsä opiskelemaan lähes mitä tahansa, paitsi ehkä automekaanikoksi amiksessa. Liiketalous kuulosti sopivan ympäripyöreältä ja yleishyödylliseltä, joten laitoin paperit sisään, luin muutamana edellisenä päivänä tenttiaineiston läpi, ja ylläri ylläri, pääsin sisään. Vuosi siinä tajuamisessa kesti, mutta nyt tuntuu siltä, että olen oikeasti tekemässä sitä ”mun juttua”, minkä löytämisen tärkeydestä silloin ylioppilaskirjoitusten jälkeen kaikki niin kiihkoilivat. Jos ei sitä muuten huomaa, niin viimeistään silloin kun suu vaahdossa selitän kavereilleni miten jännällä yritysvierailulla olimme opiskeluryhmän kanssa ja mitä kaikkea kyseinen yritys valmistaa. Olin haljeta innosta selittäessäni mikrosiruista. Siis minä selittämässä mikrosiruista. Mitä tapahtuu? Tunne on melkein ihastumiseen verrattavissa. Kun ajattelen mitä kaikkea voinkaan tulevaisuudellani tehdä ja mitä mielenkiintoisia työtehtäviä saada, rupean kärsimättömäksi enkä millään jaksaisi odottaa valmistumispäivääni asti. Harmi vain, että tämä tunne tuntuu katoavan jonnekin, kun valmistaudun lukemaan kolmatta kertaa kirjanpidon kurssia, josta tuntuu muodostuneen uusin arkkiviholliseni sitten lukion derivaattojen jälkeen.

”We meet again at last. The circle is now complete.” –Darth Vader