Bitch slapped by karma

Kävinpä taas vaihteeksi viikonloppuna vähän ulkoilemassa tyttöjen kanssa yöelämässä. Tuli vähän kiire lähtö, kun piti viettää äitienpäivää enkä ollut ehtinyt edes ostaa alottelujuomia. Tämän takia en siis ehtinyt kuin pestä hiukset ja suoristaa ne, ennen kuin piti lähteä kiireellä lähimmälle ABC:lle ennen kuin kello tuli yhdeksän. Minulla ei siis ole tapana mennä julkisille paikoille ilman meikkiä, edes lähikauppaani - eihän sitä ikinä tiedä kuka tulee vastaan. Olisi pitänyt pitää se tälläkin kertaa mielessä... Luulin olevan tarpeeksi noloa, että törmäsin siellä yhteen työpaikkani asiakkaista. Kyseinen asiakas on suht nuori mies, ihan mukavannäköinen sellainen. En kuitenkaan yrittänyt piiloutua hyllyjen taakse vaan päätin, etten anna asian häiritä, minä saan olla ilman meikkiä julkisilla paikoilla, jos haluan. Oikeastaan en todellakaan halunnut, mutta olosuhteiden pakosta nyt tekee yhtä sun toista. Luulin siis tämän asiakaskohtaamisen olevan jo tarpeeksi noloa, mutta kuinka väärässä olinkaan! Menin jonottamaan nälkävuoden pituiseen kassajonoon ja vilkaisin miesmyyjää. Hän näytti jotenkin hirveän tutulta, joten aloin mielessäni automaattisesti selaamaan kaikkia tuttujani. Tiedätkö sen tunteen, kun älyät jotain kauheaa? Sydän jättää yhden lyönnin välistä, kylmä hiki kohoaa otsalle ja kädet tuntuvat yhtä tahmeilta kuin sen yläastepojan, jonka kanssa jouduit harjoittelemaan koulun itsenäisyyspäivätanssiaisia varten. Tunnistin nimittäin kassalla työskentelevän tyypin. Olin käynyt hänen kanssaan kerran treffeillä noin viitisen vuotta sitten, minkä jälkeen tajusin ettei hän ollut ollenkaan minun tyyppiäni. Valitettavasti hän ei tuntenut samoin eikä uskonut, kun sanoin ettei varmaan kannata nähdä enää. Hän roikkui melkein (vain melkein) kirjaimellisesti nilkassani kiinni ja rukoili, että voisimme nähdä uudestaan. Se rasitti minua uskomattoman paljon, joten kun hän veti esiin sen kuuluisan ”voidaanko olla edes ystäviä” –kortin, minulla meni hermot. Jos muistini ei petä, taisin sanoa hänelle, että minulla on jo tarpeeksi ystäviä. Hups... Sen ainakin muistan, että hän loukkaantui verisesti. Mutta ihan oikeesti, jos ei oltu edes alun perin ystäviä, niin miksi pitäisi ryhtyä sellaisiksi tällaisen jälkeenkään? Mutta kuten olemme jo monta kertaa todenneet, karma’s a bitch... Totta kai seuraavan kerran, kun törmään häneen, olen ilman meikkiä ja aivan järkyttävän näköinen. Ehkä oikeastaan ansaitsin sen. Luulen, että hän tunnisti minut, koska ei katsonut minua kertaakaan silmiin koko kassatapahtuman aikana. Se tyyppi ansaitsisi jonkun palkinnon katsekontaktin välttelytaidoistaan.

Eilen töissä sattui yksi kumma juttu. Kaupoissahan tunnetusti soi maailman paskin musiikki, ainakin mun työpaikalla. Sen tosin selittää se, että se musiikki valitaan pääasiallisesti asiakaskunnan mukaan, mikä minun työpaikallani koostuu suurimmaksi osaksi 50-v. äijänkäppyröistä ja sen sellaisista. Jokapäiväinen iskelmäannos on siis taattu. Kaikista hirveintä on, että ne samat kappaleet soi uudestaan ja uudestaan ja UUDESTAAN. Ennen pitkää sitä muistaa ulkoa sen järjestyksen, missä ne kappaleet tulee. Joka tapauksessa, olin juuri takahuoneessa, kun joku outo kappale alkoi soida, eikä se todellakaan ollut iskelmää. Tiesin, että tunnistin kappaleen, koska minulle tuli siitä mieleen surullisia muistoja viime talven lopusta. Selasin mieleni arkistoja, kunnes muistin, että siinä biisissä oli tämän bloginkin alussa esiintyneen tyypin biisissään käyttämä sample. Pakko sanoa, että mun päivä meni aikalailla pilalle siinä vaiheessa. Tai siis... Jotenkin tuli vaan hirveän surullinen fiilis. Älysin etten mä ole tainnut vieläkään päästä kokonaan yli siitä, mikä ehkä eniten vitutti mua. On niin turhaa jäädä roikkumaan johonkin, kun se toinen ei vaan halua. Ja siitä päättymisestä on jo kuitenkin melkein pari kuukautta, luulisi että tässä ajassa olisi jo osannut päästää ihan sataprosenttisesti irti. Huomaan vaan taas saman kaavan toistuvan, mä lipsun mun viime kesän pahoihin tapoihin ja yritän täyttää jonkun jättämän aukon väärillä ihmisillä. Vähän niin kuin yrittäisi tunkea neliön muotoista palikkaa ympyrän muotoiseen aukkoon. Ei se vaan toimi, mutta kun on tyhmä niin ei usko. Kaikista pahinta on, että mä huomasin kuuntelevani sen biisejä vaan, että kuulisin sen äänen. Oon sairas. Voiko tällaisen perusteella hakeutua hoitoon?