Hoh hoijaa

Näin tänään pitkästä aikaa kahta mun parasta ystävää, jotka olen tuntenut ala-asteelta lähtien. Mä usein toivon, että olisi enemmän aikaa nähdä kaikkia mun ystäviä, mutta kuten on monta kertaa tullut jo ilmi, tää kulunut kouluvuosi on ollut aivan helvetillinen. Kaikki kouluhommat, joissa tosiaan meni aika useasti päivä aamusta iltaan koululla, ja siihen päälle vielä työ ja ajan uhraaminen jollekin miehelle, ne ei vaan tee hyvää kaverisuhteille. Mä usein podin huonoa omatuntoa siitä, että halusin nähdä niin paljon sitä yhtä tyyppiä, mutta en vaan voinut sille mitään. Mä halusin siitä niin hirveästi tulevan jotain, että tein aikaa sille... tapailulle (en mä uskalla sitä muuksi kutsua, vaikka sitä jatkuikin pari kuukautta), vaikka mulla ei sitä välttämättä olisikaan ollut. Huoh, sitä se ihastuminen teettää. Silti podin huonoa omatuntoa, koska olisin halunnut nähdä mun ystäviäkin, mutta sitten tuli taas ne kouluhommat ja työ. Elämä oli aika hektistä – juoksin Helsingin, Vantaan ja Kirkkonummen väliä 24/7, mutta olin niin onnellinen ettei mua oikeastaan haitannut viettää ensin aikaa kyseisen miehen kanssa, mennä sieltä suoraan kouluun, koulusta taas töihin ja hetkeksi kotiin nukkumaan. Oli se kuitenkin ehkä vähän liiankin hektistä ja huomasin, että olin koko ajan väsynyt ja kotona tosi ärtynyt. Ehkä sen takia on nyt hyvä, että on vähän... noh, hiljaisempi vaihe.

Musta tuntuu, että jollain tuolla ylhäällä on tosi huono huumorintaju. Viime aikoina on sattunut tosi paljon sellaisia juttuja, mitkä tuntuu suoranaiselta vittuilulta. Mä uskon karman voimaan päivä päivältä enemmän. Tänään sattui taas yksi melkein sellainen juttu, kun olin bussissa matkalla toisen edellämainitun ystävän luo. Bussi sattuu ikävästi menemään yhden tyypin asuinseudun läpi. Tätä yhtä tyyppiä tapailin viime syksynä muutaman kuukauden ja luulin taas vaihteeksi, että siitä tulisi jotain. Mies, sanottakoon häntä Poliisiksi, oli sopivasti vähän vanhempi, vaikutti (huom. avainsana ”vaikutti”) henkisesti vakaalta ja kaikin puolin ihanalta. Lyhyestä virsi kaunis, Poliisi kuitenkin osoittautui mulkuksi – ylläri – enkä oikeastaan enää kuullut hänestä yhtään mitään sen jälkeen. Ei sillä, että olisin halunnutkaan. Aina kuitenkin, kun menen bussilla sen seudun ohi, mieleeni tulee viime syksy. Niin tuli tänäänkin. Bussin tullessa siihen kriittiseen kohtaan, tämä tyyppi yhtäkkiä tuli mieleeni ja pohdin onkohan hän edelleen yhtä idiootti kuin viime syksynä. Katselin ajatuksissani bussin ikkunasta ulos liikennevaloissa seisovia ihmisiä, kun katseeni yhtäkkiä tarkentui yhteen heistä. Eikö siinä hölkännyt juuri tämä kyseinen tyyppi! Sydän hyppäsi kurkkuun ja mietin näkiköhän hän minut, kunnes muistin olevani bussissa Poliisin katseen ulottumattomissa. Tutkailin bussin ikkunasta häntä ja omia tuntemuksiani. Mokoma mulkku ei ollut edes hengästyneen näköinen. Lisäksi hän näytti yllättävän hyvältä. Vitutti tietää hänen olevan mulkku.

Nähdessäni hänet minulle tuli jotenkin kummallinen olo. Ei, minulla ei ole ikävä Poliisia, koska loppujen lopuksi hän teki minulle melkoisen paskasti. Ehkä enemmänkin minulla on ikävä sitä tunnetta, joka tulee kun olet ihastunut johonkin tyyppiin ja tiedät tunteen olevan molemminpuolinen. Se, kun voit pitää kädestä jotakuta. Se, kun sinulle tapahtuu jotain uutta ja jännittävää, ja haluat kertoa juuri sille ensimmäiseksi. Tulee väkisinkin vähän yksinäinen olo, kun miettii näitä juttuja.

Ehkä mä kuitenkin yritän nauttia nykyhetkestä parhaan kykyni mukaan, koska jos mä nyt alan kuvitella, että asiat olisi muka jotenkin paskasti, niin eiköhän mulle todisteta pian toisin heittämällä vähän lisää kuraa silmille. Eli katse eteenpäin, kohta on kesä!