Näin tänään
pitkästä aikaa kahta mun parasta ystävää, jotka olen tuntenut ala-asteelta
lähtien. Mä usein toivon, että olisi enemmän aikaa nähdä kaikkia mun ystäviä,
mutta kuten on monta kertaa tullut jo ilmi, tää kulunut kouluvuosi on ollut
aivan helvetillinen. Kaikki kouluhommat, joissa tosiaan meni aika useasti päivä
aamusta iltaan koululla, ja siihen päälle vielä työ ja ajan uhraaminen jollekin
miehelle, ne ei vaan tee hyvää kaverisuhteille. Mä usein podin huonoa omatuntoa
siitä, että halusin nähdä niin paljon sitä yhtä tyyppiä, mutta en vaan voinut
sille mitään. Mä halusin siitä niin hirveästi tulevan jotain, että tein aikaa
sille... tapailulle (en mä uskalla sitä muuksi kutsua, vaikka sitä jatkuikin
pari kuukautta), vaikka mulla ei sitä välttämättä olisikaan ollut. Huoh, sitä
se ihastuminen teettää. Silti podin huonoa omatuntoa, koska olisin halunnut
nähdä mun ystäviäkin, mutta sitten tuli taas ne kouluhommat ja työ. Elämä oli
aika hektistä – juoksin Helsingin, Vantaan ja Kirkkonummen väliä 24/7, mutta
olin niin onnellinen ettei mua oikeastaan haitannut viettää ensin aikaa
kyseisen miehen kanssa, mennä sieltä suoraan kouluun, koulusta taas töihin ja
hetkeksi kotiin nukkumaan. Oli se kuitenkin ehkä vähän liiankin hektistä ja huomasin, että olin
koko ajan väsynyt ja kotona tosi ärtynyt. Ehkä sen takia on nyt hyvä, että on
vähän... noh, hiljaisempi vaihe.
Musta tuntuu,
että jollain tuolla ylhäällä on tosi huono huumorintaju. Viime aikoina on
sattunut tosi paljon sellaisia juttuja, mitkä tuntuu suoranaiselta vittuilulta.
Mä uskon karman voimaan päivä päivältä enemmän. Tänään sattui taas yksi melkein
sellainen juttu, kun olin bussissa matkalla toisen edellämainitun ystävän luo.
Bussi sattuu ikävästi menemään yhden tyypin asuinseudun läpi. Tätä yhtä tyyppiä
tapailin viime syksynä muutaman kuukauden ja luulin taas vaihteeksi, että siitä
tulisi jotain. Mies, sanottakoon häntä Poliisiksi, oli sopivasti vähän
vanhempi, vaikutti (huom. avainsana ”vaikutti”) henkisesti vakaalta ja kaikin
puolin ihanalta. Lyhyestä virsi kaunis, Poliisi kuitenkin osoittautui mulkuksi –
ylläri – enkä oikeastaan enää kuullut hänestä yhtään mitään sen jälkeen. Ei
sillä, että olisin halunnutkaan. Aina kuitenkin, kun menen bussilla sen seudun
ohi, mieleeni tulee viime syksy. Niin tuli tänäänkin. Bussin tullessa siihen
kriittiseen kohtaan, tämä tyyppi yhtäkkiä tuli mieleeni ja pohdin onkohan hän
edelleen yhtä idiootti kuin viime syksynä. Katselin ajatuksissani bussin
ikkunasta ulos liikennevaloissa seisovia ihmisiä, kun katseeni yhtäkkiä
tarkentui yhteen heistä. Eikö siinä hölkännyt juuri tämä kyseinen tyyppi! Sydän
hyppäsi kurkkuun ja mietin näkiköhän hän minut, kunnes muistin olevani bussissa
Poliisin katseen ulottumattomissa. Tutkailin bussin ikkunasta häntä ja omia
tuntemuksiani. Mokoma mulkku ei ollut edes hengästyneen näköinen. Lisäksi hän
näytti yllättävän hyvältä. Vitutti tietää hänen olevan mulkku.
Nähdessäni hänet
minulle tuli jotenkin kummallinen olo. Ei, minulla ei ole ikävä Poliisia, koska
loppujen lopuksi hän teki minulle melkoisen paskasti. Ehkä enemmänkin minulla
on ikävä sitä tunnetta, joka tulee kun olet ihastunut johonkin tyyppiin ja
tiedät tunteen olevan molemminpuolinen. Se, kun voit pitää kädestä jotakuta.
Se, kun sinulle tapahtuu jotain uutta ja jännittävää, ja haluat kertoa juuri sille ensimmäiseksi. Tulee väkisinkin
vähän yksinäinen olo, kun miettii näitä juttuja.
Ehkä mä
kuitenkin yritän nauttia nykyhetkestä parhaan kykyni mukaan, koska jos mä nyt
alan kuvitella, että asiat olisi muka jotenkin paskasti, niin eiköhän mulle
todisteta pian toisin heittämällä vähän lisää kuraa silmille. Eli katse
eteenpäin, kohta on kesä!

Löysinpäs blogilistalta sun blogin, mielenkiintoiselta vaikuttaa, taidan jatkossakin lukea, käyppäs munkin blogia lukemassa, jos vaan kiinnostaa, tälläsen höpsön romanttisen peikkopojan höpöilyt. :D
VastaaPoistaKiitos! Käynpä lukasemassa vähän sunkin blogia :)
Poista