Ain laulain työtäs tee

Oon päivitellyt tänne vähän laiskasti, mutta syy siihen on hyvin yksinkertainen. Keväällä jonkun tilapäisen mielentilahäiriön kourissa menin sanomaan pomolle, että kun mun luennot on kerta ohi toukokuun puoleenväliin mennessä ja oon vapaalla syyskuuhun asti, niin iskeköön mulle työvuoroja niin paljon kuin sielu sietää ja irti lähtee. En tosiaan tiedä mikä muhun meni. Mä muistin taas miksi mä lähdin opiskelemaan ja siirryin tekemään vaan pari vuoroa viikossa. Se paikka tekee musta osa-aikaisen ihmisvihaajan, mä sanon vaan.

Tällä hetkellä mä teen viis iltavuoroa viikossa, mikä periaatteessa tarkoittaa sitä, että sosiaalinen elämä on aika nollissa. Mä herään aamulla, juon pari kuppia kahvia, vähän valmistaudun, lähden töihin, tuun kotiin ja menen nukkumaan. Toista viisi kertaa viikossa. Kaikki muut tekee kaikkea kivaa päiväsaikaan, kun mä homehdun neljän seinän sisällä töissä, nähden auringon vaan silloin tällöin, kun onnistun karkaamaan tupakalle. Toisaalta ei mun työ niin kauheaa ole, vaikka asiakaskunta onkin aika... mielenkiintoista.

a) Siellä ei ikinä ole tylsää. Aina joku aloittaa riehumisen, sanoo jotain typerää tai suuttuu jostain. Mä en enää loukkaannu, jos joku yrittää loukata mua, vaan yritän nähdä asian hauskan puolen. Esimerkiksi, viime viikolla mä sain kuulla olevani paska asiakaspalvelija, koska annoin setelit ennen kolikoita. Sen jälkeen kyseinen tapavalittaja pamautti, että kyllähän se paskakin asiakaspalvelu on palvelua. No, niinpä. Kyseinen rouvashenkilö jaksaa aina valittaa kuinka huonosti asiat on meidän kaupassa ja kuinka siinä lähellä olevassa ”isossa, hienossa kaupassa” kaikki on niin paljon paremmin. Koko henkilökunta odottaa kieli pitkällä, milloin se oikeasti päättää alkaa asioida siinä isossa, hienossa kaupassa.

b) Mä tunnen kaikki asiakkaat, joten mä tiedän mistä ne tykkää ja mistä ei. Niitä on helppo palvella. Mä tiedän keneltä ei kannata kysyä etukorttia, ettei saa jotain uhkailuja ja valituksia siitä, miten valtio seuraa niiden alkoholinkulutusta ja ruokailutottumuksia. Mä tiedän ketkä on oikeasti kännissä ja kenellä on vaan joku henkistä terveyttä horjuttava juttu, mikä saa ne käyttäytymään oudosti. On esimerkiksi yksi nainen, ihan vaaraton, mutta sillä on jakautunut persoona. Sen kaksi persoonaa aina juttelee keskenään ja joskus äityy riitelemään keskenään, mikä saattaa vaikuttaa jonkun mielestä aika hurjalta. Yksi vuokratyöntekijä kerran kysyi onko sillä kaikki hyvin ja pitäisikö se heittää ulos, mutta mä sanoin ettei tarvitse, koska se on aina vähän sellainen ja loppujen lopuksi oikeasti vaaraton.

Ihmiset sillä alueella on tottuneet kaikkeen. Kerrankin sinne tuli joku mies, jota oli puukotettu ja jonka ranteesta kirjaimellisesti suihkusi verta sykäyksinä siihen kaupan lattialle. Ihmiset katsoi hetken ja jatkoi sitten asiointiaan ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, loikkien verilammikoiden yli. Kaikkeen sitä tottuukin... Arvatkaa kuka sai siivota sen sotkun.

Joka tapauksessa, mun lyhyt mutta tuskainen pikaravintolaura oli paljon paljon kauheampi kuin mun nykyinen työpaikka ikinä, vaikka mä olenkin itkenyt siinä kassalla kerran joskus pari vuotta sitten yhden tosi inhottavan asiakkaan jälkeen. Mä tiedän nykyään, että niitä ilkeyksiä ja uhkailuja ei kannata ottaa tosissaan, koska yleensä se on alkoholi joka puhuu, ja niillä ihmisillä on itsellään tosi huono olla. Mä olen vain se ulkopuolinen, johon on helppo purkaa paineet. Sitä paitsi mä tiedän miten ne hommat hoidetaan siellä ja mä voin ylpeänä sanoa, että mä olen erittäin hyvä siinä. Ei omaa työpaikkaansa voi oikeasti vihata niin paljon, jos siellä käy jopa vapaa-aikanaan hengailemassa työkavereiden kanssa. Kauheaa tunnustaa, mutta kyllä mä oikeasti pidän siitä paikasta jollain tasolla. Ainakin työkavereista.